Saarna Loimaalla maakunnallisena veteraanipyhänä

Matt. 11: 25-30

Siitä ei ole kauaakaan, kun löysin isäni jäämistöstä pienen vihkosen. Kannessa lukee kahdella kielellä ”Sanoja ja lauseita ruotsalais-suomalaisen keskustelun avuksi”. Julkaisija on Ruotsin valtion evakuointikomissio ja painovuosi 1944. Isälleni vihkosen näyttää antaneen hänen ruotsalainen ystävänsä, joka toimi parantolan lääkärinä Norrbottenissa. Vihkosen alku kertoo selvästi, millaiseen käyttöön ja millaiseen tilanteeseen se oli ajateltu.

Näin se lähtee:

Vastaanottoasemalla
Tervetuloa Ruotsiin.
Hyvää päivää!
Olkaa vähän hiljaa!
Kuunnelkaapa vähän!
Odottakaa hetkinen!
Kokoontukaa tänne, tuonne!
Me jatkamme kohta matkaa.
Onko joku teistä sairas?
Olen väsynyt.
Paleleeko teitä?
Minun on nälkä (jano).
Syödään vähän lämmintä ruokaa.
Nyt minun on hyvä olla.

Kysymys on siis siitä, miten vastaanottokeskuksessa autetaan pakolaisia. Numeroiduista virkkeistä jo kolmastoista vakuuttaa ”nyt minun on hyvä olla”. Kolmaskymmeneskuudes puolestaan lupaa: ”Huomenna saatte levätä.” Tulkaa minun luokseni, kaikki uupuneet ja kuormitetut. Minä annan teille levon.

Toissa aamuna tuli kuluneeksi 71 vuotta siitä, kun suomalaiset jatkosodan päätteeksi lakkasivat sotimasta. Kun Lapissa vielä oli taisteltava seuraavaan kevääseen, voi olla, että juuri Norrbottenissa keskusteluvihkoselle tulikin käyttöä. Kaiken kaikkiaan sota kuitenkin oli päättynyt sillä tavoin, että itsenäisyys, vapaus ja yhteiskuntajärjestys säilyivät. Ei tarvinnut paeta. Ei tarvittukaan niitä lauseita, joihin vihkosen osastossa ”Toimia sijoituspaikassa” oli varauduttu: ”3. Koska tulitte tänne? 4. Tulimme syyskuun lopussa. 5. Tulimme lokakuun alussa.” Ei jouduttukaan aloittamaan sillä ensi repliikillä, mihin oli valmistauduttu: ”Tervetuloa Ruotsiin.”

 

Elämän painot ovat yhtäläisiä

Menneellä viikolla sitä vastoin toivotettiin: ”Tervetuloa Suomeen, tervetuloa Turkuun, tervetuloa Lietoon!” Ei vain ”vastaanottoasemilla”, nykykielellä vastaanottokeskuksissa, vaan myös seurakunnissa. Nyt eivät ruotsalaiset kysyneetkään suomalaisilta jotakin sellaista kuin ”paleleeko teitä” ja luvanneet ”syödään vähän lämmintä ruokaa”. Nyt vaatetta ja ruokaa tarjosivat suomalaiset niille, jotka puolestaan olisivat voineet muuttaa vanhan keskusteluvihkosen aikamääriä ihan vähän ja kertoa: ”Tulimme elokuun lopussa.” Tai: ”Tulimme syyskuun alussa.”

Näin yksi on maailma. Näin yksi on ihmisyys. Meidän sopii hyvin lisätä: näin yksi on Jumalan maailma, näin yksi on Jumalan luoma ihmisyys. Näin yksi on se veljeys ja sisaruus, johon Kristus meidät ottaa, ja näin yksi on se lepo, johon hän meitä kutsuu.

Lepoon kutsutaan ”työn ja kuormien uuvuttamia”; aiemman raamatunkäännöksen mukaan ”työtä tekeviä ja raskautettuja”. Sanottiin niin tai sanottiin näin, samaa ajetaan takaa kuin siinä virressä, joka toteaa Herrasta, että ”hän tietää ketä painaa raskaasti elämä”. Ihmisen murhe on kaikkinensa yhteinen ja elämän painot yhtäläisiä. Samaa me kannamme ja samaa me suremme. Samaa me myös pelkäämme ja samaa me pakenemme.

 

Hädässä rakkautta, vaarassa apua

Tähän perustuu se lukemattomia kertoja kuulemamme – ja aina yhtä tarpeellinen ja ajankohtainen – kehotus, että lähimmäistä on rakastettava niin kuin itseä. Kummoistakaan teoriaa ei tarvita; kuinka ollakaan, Jeesus aloitti tämänpäiväisen puheensa ylistämällä Jumalaa siitä, että hän on itse asiassa jopa salannut totuuden viisailta ja oppineilta ja päinvastoin ilmoittanut sen lapsenmielisille. Uskonnollisesti alaikäinen, jopa sellainen jolta rippikoulukin on jäänyt väliin, kyllä tuntee ihan itsestään ja itsessään, miten kuuluu olla ja mitä tehdä. Hädässä olevia ihmisiä pitää auttaa.

Vaikka asia onkin selvä, myös Luther innostui hehkuttamaan tätä maailman yksinkertaisinta logiikkaa. Tähän tapaan: ”Jos siis tahdot tietää, millä tavoin lähimmäistä on rakastettava, ja jos tahdot saada siihen loistavan esimerkin, niin tarkkaa huolellisesti, kuinka itseäsi rakastat. Hädässä ja vaarassa ollessasi varmasti tahdot, etteivät vain kaikki ihmiset, vaan myös kaikki luodut rakastaisivat ja auttaisivat sinua kaikilla neuvoillaan, kyvyillään ja voimillaan. Sen tähden et ole minkään sellaisen kirjan tarpeessa, joka opettaisi ja kehottaisi sinua, millä tavoin on rakastettava lähimmäistäsi. Sinulla on nimittäin kaikki lait sisältävä, kaikkein kaunein ja parhain kirja omassa sydämessäsi. Et tarvitse mitään opettajaa tässä asiassa; kysy vain neuvoa omalta sydämeltäsi!”

Jokaisen oma sydän kertoo, että kukaan ei jaksa kantaa elämän kuormaa määräänsä enempää. Siitä ei voi tehdä kuin yhden johtopäätöksen: jos minä kaipaan keventämistä, väljyyttä ja suoranaista apua, niin sitä tarvitsee kuka tahansa muukin. Ja kaikki kun me olemme samanlaisia jumalanluomia, me emme mitään löydä mitään perustetta olla auttamatta ja helpottamatta, jos me suinkin siihen pystymme.

 

Veteraanisukupolvi antoi kaikkensa ja rakensi hyvän maan

Veteraanisukupolvessa yhteisen vastuun ottaminen ja toisten kuormien kantaminen oli pitkälti itsestäänselvyys. Siihen sopii se, miten Luther jatkaa: ”Rakkaus on korkein hyve. Se ei ole valmis vain palvelemaan kielellä, kädellä, rahalla ja omaisuudella, vaan myös koko ruumiilla ja itse elämällä.” Sodan aikana joutui totisesti antamaan koko ruumiinsa ja elämänsä alttiiksi toisten tähden; kymmenet tuhannet antoivat kaikkensa. Veteraanisukupolvi oli kuitenkin myös jälleenrakennuksen sukupolvi. Sille oli ominaista palvella elämällään tulevien sukupolvien elämää ja rakentaa itseään säästämättä sellaista Suomea, jossa ei raahattaisi olemassaolon taakkaa ja jouduttaisi raatamaan hengissä pysymiseksi. Sellaista Suomea, jossa voisi hyvillä mielin nauttia rauhasta ja levosta, vapaudesta ja turvallisuudesta. Jossa olisi vapaus olla oma itsensä sortoa ja vihamielisyyttä pelkäämättä.

Sellaiseen Suomeen seuraavat sukupolvet ovatkin syntyneet ja kasvaneet. Tällaiseen Suomeen halutaan pelastautua, kun valtiot epäonnistuvat ja yhteiskunnat hajoavat. Tämmöisen Suomen rauhaa ja lepoa etsitään, kun paetaan sortoa, sotaa ja vainoa. Ja tällaisen Suomen ihmiset, kristityt semminkin, tietävät itsestään, että hädässä olevia ihmisiä pitää auttaa.

 

Hyvä kiertää myös omalle kohdalle

Mahtaisiko tässä olla se ies, se kantoväline, jonka Jeesus haluaa asettaa seuraajiensa harteille? Hänen mielestään se on hyvä kantaa ja sillä kannettu kuorma on kevyt. Hän kehottaa katsomaan itseään ja antaa esimerkiksi oman lempeytensä, miksei nöyryytensäkin. Edellisen raamatunkäännöksen mukaan hän sanoi aivan suoraan: ”Oppikaa minusta.”

Hyvän kantamisen ja keveyden salaisuus taitaa olla siinä, että siitä tulee lopulta vastavuoroista. Taakka tai työ on kulloinkin sillä, jolla voimia on eniten. Sitä autetaan, jolla nyt on avun tarve. Aikanaan osat vaihtuvat, vahvoista tulee heikkoja, terveistä sairaita, reippaista hauraita, varmoista hataria ja auttajista autettavia. Kun hyvä kiertää, se kiertyy myös omalle kohdalle. Kun ottaa kuormaa kantaakseen, tulee itsekin kannatelluksi. Kun suostuu kohtaamaan hädissään olevan lähimmäisensä levottomuuden ja rauhattomuuden, kokee ja ymmärtää, mitä Jeesus lupaakaan, kun hän sanoo: ”Minä annan teille levon”; ”Näin teidän sielunne löytää levon”.

Silloin voi omasta puolestaan ja yhdessä muiden kanssa yhtyä keskusteluvihkosen lauseeseen numero 13: ”Nu har jag det bra. Nyt minun on hyvä olla.”