Kuka saakaan täyttää toivon?

Eurokriisi on päättynyt, nuoret eivät syrjäydy, eläkkeet riittävät, vanhustenhuollossa ei ole ongelmia ja täystyöllisyys on toteutunut. Kouluissa ei kiusata eikä työpaikoilla, enemmistö suvaitsee vähemmistöjä ja vähemmistöt enemmistöä. Talvella on lunta ja sähköä yhtäaikaa ja kesällä paistaa aurinko ja on riittävästi sadetta.

Joltakin tämänkaltaiselta Jeesuksen puhe saattoi kuulostaa. Ei hänen lainaamansa Jesajan profetian katkelma sinänsä – ei sen enempää kuin että mekin saatamme kaivata rauhallista ja auvoista olotilaa ja asettaa ihanteita: taloudellisesta turvallisuudesta, hyvästä vuorovaikutuksesta ja kunnossa olevasta ilmastosta. Kummalliselta ja perioudolta Jeesuksen puheet tuntuivat siksi, että hän väitti kaipuun ja ihanteen todellistuneen tässä ja nyt. Ihan samaan tapaan kuin yksi jos toinenkin luuli minun menettäneen tolkkuni, kun aloitin niin kuin aloitin. Toivottavasti emme kuitenkaan päädy Vanhalinnan mäelle: Jeesus retuutettiin hänen esiintymistään seuranneen keskustelun jälkeen jollekin alassyöksemisen jyrkänteelle…

Ihanteet, kaipuu ja toivo ovat elintärkeitä. Syy on aivan yksinkertainen ja jokainen sen ymmärtää: joka tyytyy siihen mitä on eikä näe sille mitään vaihtoehtoa, ei muutu, ei liiku eikä kasva. Muuttumattomuus alkaa puolestaan ennen pitkää puuduttaa, sitä enemmän mitä epätyydyttävämpään tilaan on tyytynyt. Ellei ilma vaihdu, se ummehtuu.

On olennaista, että elämällä on horisontti. Valoisa horisontti, jota vasten elämän todellisuus ja merkitys piirtyvät. Avoin horisontti, jota kohti voi kulkea kohti suurempaa avaruutta ja vapautta. Ja ehkäpä myös – niin kuin nasaretilaisten reaktiosta kai voi päätellä – sellainen horisontti, joka etääntyy sitä myöten kuin sitä kohti kulkee… Taivaanranta kun on saavuttamaton, tässä elämässä nimittäin. Kaipuu suuntautuu siihen mitä ei omisteta ja ihanne on jotakin joka ei ole todellistunut.

Silti olisi väärin väittää, että nasaretilaisia olisi nyppinyt erityisesti se mahdollisuus, että kaipuu olisi löytänyt kohteensa ja ihanne todellistunut. Heitä ärsytti se, että tuo ’Joosefin poika’, mies paikanpäältä, kylmäverisesti ja dramaattisin elkein samasti itsensä messiaaseen. Ei siinä paljon auttanut, että tämä messias ei väittänytkään olevansa yleisesti kaivattu vapauttajakuningas, poliittinen johtaja, vaan Jesajan profetoima Herran palvelija, sosiaalinen uudistaja. Yhtä kaikki tässä nyt joku yritti olla profeetta omalla maallaan – itse asiassa juuri tästä kertomuksesta tämä sanontatapa on lähtöisin. Liian tuttua, liian tavallista, liian läheistä ollakseen uskottavaa ja muutosvoimaista.

Saatamme nyrpistellä moisille nasaretilaisille. Mehän tiedämme jutun juonen ja henkilöt: olisihan niiden pitänyt tajuta ja tunnistaa messias – sehän nyt sentään oli Jeesus!  Silti ei ole mitenkään oletettavaa, että me olisimme samassa tilanteessa olleet yhtään sen viisaampia. Tuskin me olemme sen viisaampia nytkään, sen parempia tunnistamaan lähiarmoa, kotoishyvää tai paikallispelastusta. Mitä jos meille ei väitettäisikään mitään niin ilmiselvästi liioiteltua kuin eurokriisin hälvenemistä tai niin paksua kuin säästä riippumatonta sähkönsaantia? Mitä jos sanottaisiinkin, että ’tänään, teidän kuultenne’ ja nähtenne köyhille julistetaan hyvää sanomaa ja sorretuille vapautta? Ehkä jopa sokeille näkönsä saamista ja vangituille vapautusta, jos hiukankaan vertauskuvallinen puhe sallitaan?

Minusta kun tuntuu vahvasti siltä, että tuollaiseen puheeseen on tämän päivän Liedossa asiallinen oikeutus.

 

Vastuullinen yhteiskunta tunnistaa Jeesuksen mission

Olen vuosien varrella aina silloin tällöin tullut ajatelleeksi, mitä Vanhan testamentin profeetat mahtaisivat ajatella meikäläisestä hyvinvointiyhteiskunnasta. Aamoksesta, profeetoista vanhimmasta, alkaen he ovat sumeilematta arvostelleet sortoa ja vääryyttä: ’He myyvät rehellisen rahasta ja köyhän kenkäparista. He polkevat heikot maan tomuun ja ajavat vähävaraisten asiat umpikujaan.’ Juhlien ja uhrikultin sijaan Jumala tahtoo jotakin aivan muuta: ’Oikeus virratkoon kuin vesi ja vanhurskaus kuin ehtymätön puro.’ Vaikka hyvinvointiyhteiskunta onkin rapautunut, vaikka syrjäytymistä vastaan käydäänkin paljon enemmän päivittelevin sanoin kuin asianmukaisin teoin ja vaikka huono-osaisuuden kasaantuminen ja periytyminen lisääntyykin eikä vähene, myös vastavoima ja vastaihanne on aivan selkeä. Edelleen köyhille julistetaan hyvää sanomaa ja sorretuille vapautta – tuntuisiko tämä Aamoksesta Jumalan valtakunnalta tai Jesajasta siltä kuin Herran voideltu olisi työssään? Ei pidä oleman niin ylevän kyyninen, että vastaisi: ’No ei takuulla.’ Kaikesta huolimatta meillä on keskuudessamme paljon hyvää, olemme saavuttaneet paljon emmekä edelleenkään suostu siihen, että kaverille ei jätettäisi.

Piispantarkastuksen aikana on keskusteltu nuorten kanssa suvaitsevaisuudesta, pankin johdon ja yrittäjien kanssa liiketoiminnan etiikasta (eikä ihanteena vaan todellisuutena), kunnan edustajien kanssa perheiden hyvin- ja pahoinvoinnista, maahanmuuttajiin kohdistuvasta vieraanvaraisuudesta ja päihteiden tuottamasta tuhosta. Ei näistä mitään puhuttaisi, ellemme edelleen välittäisi. Ei kukaan viitsisi lähteä tuollaisia teemoja käsittelevään tapaamiseen – perjantai-iltana semminkään – ellei meihin olisi istutettu jotakin tuosta Jeesuksen lainaamasta ja soveltamasta profetiasta: hän on lähettänyt minut ilmoittamaan köyhille hyvän sanoman, julistamaan vangituille vapautusta ja sokeille näkönsä saamista, päästämään sorretut vapauteen ja julistamaan Herran riemuvuotta.

Jeesuksen saarna oli – toisin kuin minun – lyhyt. Hän sanoi vain: ’Tänään, teidän kuultenne, on tämä kirjoitus käynyt toteen.’ Eikä maailma sen koommin ole ollutkaan sama, koska hän puhui totta. Siinä oli käänne ja kulttuurin muutos. Tuona päivänä galilealaisessa pikkukaupungissa historia lähti uusille teille, sellaisille, jonka tuloksena mekin olemme tänään täällä, kuuntelemme samoja kertomuksia ja tunnemme samaa toivoa, kuohuttuneisuutta, kaipuuta ja moraalista velvoitusta kuin miljardit kristityt ennen meitä ja yhtä aikaa meidän kanssamme. Meille on pysyvästi piirtynyt valoisa ja avoin horisontti, oikeudenmukaisuuden kaipuun ja perustellun toivon taivaanranta. Vaikkei sitä saavutakaan, sen tavoittelu ei ole idealistista taivaanrannanmaalailua, vaan realistista työtä paremman yhteiselämän hyväksi.


Seurakunta tukee arvopohjaa ja paljastaa elämän armopohjan

Vaikkei reiluuden edistäminen olekaan kristittyjen monopoli, kristittyinä ja kirkkona meihin ei ole vain istutettu vaan suorastaan tatuoitu oikeudenmukaisuuden ja hyvyyden todellistaminen. Toisaalla Uudessa testamentissa vankilaan suljettu Johannes lähetti omat opetuslapsensa kysymään, josko Jeesus oli odotettu messias vai vieläkö olisi odotettava. Ja mitä Jeesus vastasikaan: ’Kertokaa Johannekselle, mitä kuulette ja näette: Sokeat saavat näkönsä ja rammat kävelevät, spitaaliset puhdistuvat ja kuurot kuulevat, kuolleet herätetään henkiin ja köyhille julistetaan evankeliumia.’

Messiaan läsnäolo siis voidaan todeta tuollaisista tuntomerkeistä. Eikä meitä nyt enää mitenkään yllätä, että Jumalan valtakunnan lähelle tuleminen niin ikään. Samaten tunnetaan kristillinen kirkko kristilliseksi kirkoksi siitä, että tuon kaltaisia tapahtuu. Missä kastetaan ja kasvatetaan kiitollisuuteen, kunnioitukseen ja kohtuuteen ja missä autetaan ihmisiä osallisuuden yhteisöön, omanarvontuntoon ja keskinäisen jakamisen elämänmuotoon, siellä kirkko jatkaa Herransa työtä uskollisena kutsumukselleen.

Niin kuin vaikka Liedossa. Viittasin aiemmin toissaillan keskusteluihin. Niissä päädyimme – niin kuntalaisina kuin seurakuntalaisinakin, jotka täällä menevät perustellusti ja suloisesti sekaisin ja ristikkäin – lopulta miettimään, mikä viime kädessä mahdollistaisi hyvän elämän. Ja lopetimme siihen, että kysymys on arvomaailmasta ja voimavaroista. Arvomaailmasta sikäli, ettei kannettu vesi pysy kaivossa: toisen terveillä arvoilla ei toisen sumentuneita pysty korvaamaan – tarvitaan yhteisesti omaksuttua ja riittävän lujaa arvopohjaa. Voimavaroista sikäli, että kaikille nyt vain ei ole syntynyt eikä annettu mahdollisuutta ottaa otetta omasta elämästään; vahvat tukekoot heikkoja siihen, että se tulisi mahdolliseksi.

Niinpä ei ole sattuma eikä mikään sisällöllisesti tyhjä rivi, kun Jeesus Jesajaa hiukan eri tavoin eri kerroilla lainatessaan kuitenkin sanoo: köyhille julistetaan evankeliumia. Evankeliumi, se hyvä sanoma, jota kirkko julistaa, luo ja pitää yllä arvomaailmaa ja antaa voimavaroja. Siksi myös Liedon seurakunta pyhästä pyhään ja vuodesta toiseen yhä kertoo, mitä Kristus teki, kuka hän oikein olikaan ja mitä hän opetti. Se on läsnä elämän arkitodellisuudessa ja sen merkittävissä käänteissä, se pyhittää ja siunaa sen alun ja sen lopun.

Köyhille julistetaan evankeliumia; evankeliumitta meidän mielemme köyhtyy, arvomaailmamme kurjistuu ja voimavaramme hyvään elämään ja sen jakamiseen kuluvat. Evankeliumi ei vain palauta meidät arvopohjalle. Se tekee elämästä armopohjaista, se antaa meille toisten ihmisten luovuttamattoman arvon tunnistamisen armon, kun se sumeilematta kertoo meidän arvomme tulleen tunnustetuksi.

Tänään, teidän kuultenne, on tämä kaikki käynyt toteen. Huomenna, teidän nähtenne, se todellistuu Liedossa edelleen. Ja niin edelleen, kunnes taivaan ranta tulee vihdoin meitä vastaan.