Joh. 6:1–15

 

Opin viime vuonna uuden ruokarukouksen, sellaisen, johon yhdyn paljon mieluummin kuin muutoin käyttämääni. Näin se menee: ”Pieni leipä oli kädessä Jeesuksen. Pieni leipä sai kokea siunauksen. Pieni leipä riitti kaikille Taivaan Isän lapsille.”

En kiistä, etteikö ruoan siunaaminen tällä rukouksella tuntuisi niin hyvältä erityisesti sen vuoksi, että rukouksen on opettanut ja tuonut meille pojanpoikani; hän puolestaan on oppinut sen kerhossa. Vaikka Johanneksen evankeliumissa mainittu poika, edellisen kirkkoraamatun mukaan ”poikanen”, luultavasti olikin jo ohittanut kerhoiän, on oikein kohdallensa osuvaa, että rukouksen pienen pojan eväistä opettaa juuri pieni poika.

 

Ruokarukous yhdistää meidät kaikkiin nälkäisiin

Tarkkaan kuulostellen saattaa kiinnittää huomiota, että rukouksessa ei itse asiassa pyydetä mitään eikä lausuta minkäänlaisia siunaussanoja; se menee tässä suhteessa vielä hiukan pitemmälle kuin se ruokarukous, jonka Luther Vähässä katekismuksessa opettaa. Siinä näet sentään päädytään lopulta pyytämään: ’Herra Jumala, taivaallinen Isä, siunaa meidät ja nämä sinun lahjasi, jotka suuressa hyvyydessäsi annat meille nautittavaksi, Jeesuksen Kristuksen, Herramme kautta.”

Mutta aluksi siinäkin vain todetaan, psalmia (145) lainaten: ”Kaikkien silmät vartioitsevat sinua, Herra, ja sinä annat heille heidän ruokansa ajallaan. Sinä avaat kätesi ja ravitset suosiollasi kaikki, jotka elävät.’

Yhteisille rukouksille on ylipäätään ominaista sen armollisuuden, lohdutuksen ja avun muistelu, jota Jumala jo aiemmin ja ajat sitten on osoittanut ja antanut – siis toteaminen.

Rukoilijat asettuvat sellaisen Jumalan eteen, jonka hyvyyteen he kokemuksesta suhtautuvat luottavaisesti. Itse asiassa sanallisesti lausuttu pyyntö ei ole läheskään niin tärkeä kuin oikean paikan ottaminen – tai saaminen – Jumalan edessä.

Niin kuin vaikka Taivaan Isän lapsen paikan, kuten tuossa ruokarukouksessa.

Rukous vie siihen joukkoon, joka saa kokea elämän lahjojen riittämisen siunauksen. Se tekee läsnä olevaksi tuon jo Gennesaretin rannalla  toteutuneen elämältä kyllältään saamisen. Se yhteistää meidät ja kaikkien aikojen elämää nälkivät Kristuksen seuraajat.

 

Ihminen ei elä pelkästään Herran sanoista

Elämän kokoinen nälkä on kahdenlainen. Viidellätuhannella miehellä oli järven harvemmin asutulla itäpuolella ruoan tarve, he tahtoivat syödä – eivätkä mukana olleet poikaset, naiset ja lapset takuulla olleet yhtään sen vähemmän nälkäisiä. Ei ihminen elä vain kaikesta mitä Herra sanoo, vaan myös leivästä.

Vaikka Jaakobin kirjettä on luterilaisessa perinteessä halveerattu, sen kritiikkiä (2,16) on hankala yrittää väistää: ”Jos veljenne tai sisarenne ovat vailla vaatteita ja jokapäiväistä ravintoa, niin turha teidän on sanoa: ’Menkää rauhassa, pitkää itsenne lämpiminä ja syökää hyvin’, jos ette anna heille mitä he elääkseen tarvitsevat.”

Ruoan toinen nimi on meidänkin kielenkäytössämme yhä ja aina vain ’leipä’; täysjyväleipähän itse asiassa riittäisikin sellaiseksi ravinnoksi, jolla pystyisi elämään. Niinpä parikymmentä vuotta sitten alettiin puhua nimenomaan ”leipäjonoista” eivätkä ne edelleenkään ole mihinkään kadonneet.

Kun ruoan hakijoita viime vuonna Turussa tutkittiin, neljä viidestä piti jakelua oman selviytymisensä kannalta välttämättömänä. Sitä paitsi joka viides koki itsensä usein tai jatkuvasti nälkäiseksi. Ja kun maailmalle mennään, ei pelkästään koeta nälkää vaan siihen kokemukseen myös kuollaan.

Ruokaturva, nälän voittaminen ja ruoan riittäminen, on poliittinen kysymys ja yhteiskunnalle kuuluva tehtävä. Leivän riittämisen kaikille Taivaan Isän lapsille kuuluu kuitenkin olla kirkon erityinen intressi ja intohimo: kun pyytää ”meille” meidän jokapäiväistä leipäämme, ei voi pyytää sitä vain lähipiirilleen, kaikkein meikäläisimmille meille, vaan meille kaikille, joista tekee ”meidät” juuri se, että Jumala on meidän kaikkien Isämme.

Siksi on enemmän kuin paikallaan, että juuri Diakonia-ammattikorkeakoulu on ryhtynyt sellaiseen yhteistyöhön, jossa tavoitellaan kaikkein huono-osaisimpien suomalaisten tilanteen parantamista.

Tutkimuksen kohteet ovat kuin suoraan siitä tunnetusta luettelosta, joiden auttamisen tai auttamatta jättämisen perusteella viimeinen tuomio Matteuksen evankeliumin (25, 31-46) mukaan lausutaan: nälkäiset, janoiset, kodittomat, alastomat, sairaat ja vangit.

Nyt tutkimusta nimittäin kohdennetaan sellaisiin huono-osaisuuden notkelmiin, joissa ovat asunnottomat, leipäjonottajat, mielenterveyskuntoutujat, oikeuspsykiatrian potilaat ja vangit. Ja etsitään sitä, mitä diakonian voimin on tehty ja tehtävissä. Sitä, mitä me voimme tehdä.

Hämmästyisin suuresti, ellei huono-osaisuuden kuopista, notkoista ja alhoista löytyisi suorastaan systemaattisesti koettua piittaamattomuutta ja rakkaudettomuutta. Sellaista elämänkurjuutta, jossa kukaan ei ole ottanut toisen hyvää asiakseen.

 

Eri leivät, sama taikina

Ennen kuin ”pieni leipä sai kokea siunauksen” Gennesaretilla, Jeesus ottikin kummallisesti välittääkseen siitä, olisiko hänen seuraansa pyrkivillä tuhansilla ja tuhansilla mitään syödäkseen: miksi se nyt oikeastaan hänen tai hänen lähipiirinsä vastuulla olisi ollut?

Mutta niinpä vain hän oli herkkä toisten tarpeille. Häntä kiinnosti, mitä kullekin kuuluu. Hänen mielensä oli avoin asettumaan toisen asemaan. Hän välitti siitä, miltä tuntui.

Varmaankin juuri syvän välittämisen ja tajuamisen vuoksi Jeesus teki sitten myös selväksi, ettei ihminen, yhtä kaikki, ”elä ainoastaan leivästä, vaan jokaisesta sanasta, joka lähtee Jumalan suusta” (Matt 4,4).

Johanneksen evankeliumi kertoo, kuinka jo seuraavana päivänä kansanjoukon ruokkimisen jälkeen hän varsin oikoisesti totesi 6,26-27a): ”Totisesti, totisesti: ette te minua sen tähden etsi, että olette nähneet tunnustekoja, vaan siksi, että saitte leipää ja söitte itsenne kylläisiksi. Älkää tavoitelko katoavaa ruokaa, vaan katoamatonta, sitä, joka antaa ikuisen elämän.”

Tänään meidän kirkkomme saa kolme uutta pappia. Kun tulee vihityksi leipäsunnuntaina, voi hyvinkin pitää työnsä olennaisena ohjenuorana tämän elämän leivän ja iankaikkisen elämän leivän kuulumista erottamatta yhteen.

Voi olla, että ne kuuluvat yhteen niin kiinteästi, että puhe kahdesta leivästä vie enemmän harhaan kuin oikeaan. Leivät saattavatkin olla leivotut samoista aineksista, jopa yhdestä ja samasta taikinasta.

Se ”leipä”, jota ihminen joka päivä tarvitsee kun ei ole pelkkää leipää, ei liioin pelkkää syömistä. Eikä toisaalta sitä taivaan ”leipää”, joka antaa maailmalle elämän, välitetä silkkoina sanoina. Kummankin välittää ihminen – sellainen ihminen, joka välittää. Ja tällä kohdin, tässä inhimillisyydessä, leivästä tulee yksi.

 

Taivaus avautuu välittämisessä

Se, ettei päivittäisessä leivässä ole kysymys vain leivästä eikä syömisestä, oli ennen melkeinpä kaikille aivan selvää. Aikoinaan jotakuinkin jokainen suomalainen osasi ulkoa Isä meidän –rukouksen neljännen pyynnön selityksen, joka vastasi kysymykseen, ”mitä tarkoittaa jokapäiväinen leipä”. Vastauksessa luetellaan ruoan lisäksi kaksikymmentä muuta tekijää. Niiden joukossa, eikä missään tapauksessa vähiten tärkeinä, ovat myös kelpo aviopuoliso ja hyvät ystävät.

Niinpä niin: elämä on leivätöntä ja nälkäistä, jopa näännyttävää ja mieletöntä, ellei kukaan tule kyllin lähelle, ellei kukaan katso meitä silmiin, ellei kukaan odota meitä saapuviksi, ellei kukaan jaa kanssamme iloa ja surua, ellei kukaan piittaa meistä. Siksi me pyydämme ja rukoilemme: anna meille meidän jokapäiväinen nähdyksi tulemisemme, ystävyyden ja ystävällisyyden kokemuksemme – se elämälle välttämätön tuntu, ettei ole yhdentekevää, olemmeko olemassa.

Näin tulee ymmärrettäväksi myös se, ettei taivaan leipää jaeta silkkoina sanoina. Myös taivas ja iankaikkinen autuus avautuu välittämisessä, katsomisessa, odottamisessa ja jakamisessa.

Juuri sen vuoksi se Jumalan sana, josta meidän kerrotaan elävän, ei vain jotenkin leiju tai kaiu Jumalan suusta, vaan Sana tulee lihaksi ja asustelee meidän keskuudessamme. Kohti käyvää ja kiinnostunutta ihmisyyttä on mitä kirkkaimmin (tai kaikkein kirkkaimmin) edustanut Kristus; ei hän syyttä suotta sanonut (Joh 6,35a): ”Minä olen elämän leipä. Joka tulee minun luokseni, ei koskaan ole nälissään.”

Nyt me olemme toinen toisemme leipä. Jeesuksen käsissä me saamme kokea siunauksen ja meistä riittää kaikille Taivaan Isän lapsille; ruokarukous tekee meistä mahdollisia ruokkimisihmeen toteuttajia.

 

Samalla nurmella viidentuhannen nälkäisen kanssa

Vaikka me kaikki ruokimme toinen toistamme itsellämme niin tässä elämässä kuin taivaankin tiellä, seuraava Lutherin hehkutus kaikuu epäilemättä papin – ja varsinkin juuri vihittävän papin – korvissa aivan erityisellä tavalla:

”Kun teen itseni yhteiseksi ja palvelen sinua, niin että sinä nautit minusta mihin sinä minua tarvitset, niin minä olen sinun ruokasi – aivan samoin kuin sinä ollessasi nälkäinen nautit leipää siten, että se auttaa ruumistasi ja nälkäistä vatsaa sekä antaa voimaa. Sen tähden kun autan ja palvelen sinua kaikessa hädässä, minäkin olen sinun leipäsi. Toisaalta, jos sinä olet kristitty, teet myöskin sinä siten, että palvelet minua kaikella mitä sinulla on, siten että kaikki tulee hyväkseni ja minä nautin siitä kuin ruoasta ja juomasta. Jos olen syntinen ja sinä olet Jumalan armosta hurskas, niin tulet tyköni ja jaat minulle hurskautesi, rukoilet edestäni, astut puolestani Jumalan eteen ja otat minut vastaan kuin itse olisit minä. Siis sinä nautit ja syöt hurskaudellasi minun syntini kuten Kristus on tehnyt meille. Jos taas sinä syöt minut, minä vuorostani syön sinut.”

Evankeliumin julistaminen ja nälkäisten ruokkiminen ovat yhtä lailla yhteisen hyvän jakamista ja sitä rakkauden osoittamista, joksi kaikki ihmisen toiminta on tarkoitettu.

Se on ensi kädessä kaikkien kristittyjen kutsumus eikä viime kädessä olekaan eroa sillä, onko kutsuttu myös papiksi vaiko ei.

Luultavasti me löydämme paikkamme parhaimmin, kun pienen pojan eväistä kertova lyhkäinen ruokarukous siirtää meidät samalle rehevälle nurmelle viidentuhannen miehen ja epälukuisten muiden ihmisten kanssa. Meillekin riittää sekä tämän että tulevan elämän leipää, kun me piittaamme siitä, että muillekin riittää.

Pieni leipä oli kädessä Jeesuksen. Pieni leipä sai kokea siunauksen. Pieni leipä riitti kaikille Taivaan Isän lapsille.