Kuka tämän meille kertookaan – se haastaa silti

Ehkei ole aivan oikein sanoa, että tämän sunnuntain evankeliumi on kaikista saarnateksteistä kummallisin, mutta ei silti ole ihme, jos sellainen luonnehdinta tulee mieleen. Vaikka evankeliumi on meille haastava toki myös sisällöltään, se on erikoinen ennen muuta siksi, ettei se ainakaan Johanneksen evankeliumin alkuperäisosa ole. Meidän kirkkoraamattuummekin on kirjoitettu alaviite: ’Jakso puuttuu vanhimmista käsikirjoituksista. Se edustaa kuitenkin varhaista perimätietoa.’

Kun me siis luemme Raamatustamme kertomuksen, jossa Jeesus yritetään ajaa nurkkaan kysymällä hänen kantaansa avioliittonsa rikkoneen naisen rangaistukseen, mitä meillä onkaan edessämme? Kirkas peili, josta me näemme – jälleen kerran – kuinka ehdottomaan armon maailmaan meidän Herramme meitä ohjaa? Vai hurskas tarina, joka on liitetty Johanneksen evankeliumiin huonoin perustein ja josta ei kannata ottaa opikseen?

Tuskinpa asetin vaihtoehdot oikein. Tuossa tuo evankeliumi kun nyt kuitenkin on. Vuosisatoja sitä ovat kristityt lukeneet, osaamatta juuri kiinnittää huomiota siihen, että kielenkäytöltään kertomus sopisi olennaisesti paremmin Matteukseen, Markukseen tai Luukakseen – vaikkei sitä sielläkään ole. Me emme pysty jäljittämään, mistä ja miten kertomus on Raamatussa ja kirkossa paikkansa löytänyt; sen verran tiedämme, että läntisessä kristikunnassa siihen viitattiin aiemmin kuin itäisessä. Mutta tuossa se nyt on – ja kuvaa sellaista Jeesusta, jonka me muutoinkin olemme oppineet tuntemaan. Tinkimätöntä arvovallassaan ja armahtavaisudessaan. Seuraajiensakin kannalta hyvin usein vaikeasti ymmärrettävää.

Siksi se kuvaa myös sellaista Jeesusta, josta me olemme irti pääsemättömissä; sellainen hän on juuri suvereeniudessaan ja selittämättömyydessään. Eikä meistä niin ollen ole kiemurtelemaan tämänkään evankeliumin alta minnekään. Se puhuttelee meitä sillä samanlaisella Jumalan sanan soinnilla, joka aina haastaa meidän elämisemme ja olemisemme, kyseenalaistaa oman ajattelumme ja tekee mahdottomiksi piintyneet tottumuksemme.

 

Jeesus ei kompastu kompaan, vaan kamppaa kysyjät

Meille ei ole kovin yllättävää, ettei tämän – tai tämänkään – evankeliumin Jeesus anna ajaa itseään nurkkaan. Sitähän lainoppineet ja fariseukset taas yrittävät; asetelma on hämmästyttävän samankaltainen kuin kertomuksessa verorahasta: onko oikein maiksaa veroa keisarille vai ei? Nyt tivataan, millainen rangaistus kuuluu avionsa rikkoneelle naiselle, kivitysvihjauksesta päätellen kihlatulle neitsyelle. Jos Jeesus vastaisi ’kivitettäköön’, hänet voitaisiin antaa roomalaisille ilmi tappamiseen yllyttämisestä; sitäpaitsi hän näyttäisi kokoontuneen kansan silmissä raa’alta, koska tuollaiset kivitykset ilmeisesti olivat tuohon aikaan pikemminkin periaate on kuin käytäntö. Jos hän taas esittäisi jotakin muuta lievempää tuomiota, hänen voitaisiin väittää puhuvan Mooseksen lakia vastaan. Itse asiaa ei siis itse asiassa tuotukaan Jeesuksen tuomittavaksi ja ratkaistavaksi: kysymys ei niinkään ollut naisesta kuin Jeesuksesta.

Vaan Jeesuspa vain piirtelee hiekkaan. Hän edelleen istuskelee, niin kuin opettavalla rabbilla on tapana. Vahingossakaan hän ei nouse pystyyn, niin kuin tuomari tekisi. Hän kirjoittaa hiekkaan varmaan siksikin tai juuri siksi, että juutalaisten säännösten mukaan ketään ei rangaistu siitä, mitä hän hiekkaan oli kirjoittanut. Jeesus ei millään tavoin suostu vastustajiensa rakentelemaan asetelmaan; milloinka hän olisikaan siihen suostunut? Mutta muualle katsova ja toisaalle keskittyvä näennäinen poissaolevuus luo myös sellaisen tilan, jossa asetelma pääsee muuttumaan, roolit sekoittumaan ja armo liikkumaan. Tässä ei panna kovaa kovaa vasten – eikä siis myöskään kovaa kiveä pehmeää ihmistä vasten – vaan annetaan kunkin pehmitä itse omassa mielessään ja omassatunnossaan.

Jeesus ohittaa kompakysymyksen suvereenisti, mutta muuntaa sen samalla paljon vakavammaksi kysymykseksi oikeasta ja puhtaasta elämästä. Sopiihan sitä kivitellä – kunhan ei samalla ala kärttää omaa kivittämistään. Mutta jotenkin vain kaikista alkaakin tuntua siltä, ettei oikeastaan huvitakaan heitellä ja muistua mieleen, että toisaalla voisi olla tärkeää tekemistä.

Tarkoitti Jeesus sitten kumpaa tahansa kahdesta mahdollisesta vaihtoehdosta, kysymys on jotakuinkin yhtä kohti käyvä. Voi olla, että hän tarkoitti – niin kuin Vuorisaarnassa – ettei toteutumatonkaan himo mitään puhdasta ole, että hän viittasi nimenomaan sen tapaisiin rikkomuksiin kuin mistä naista nyt syytettiin. Mutta voi myös olla, että hän puhui synnittömyydestä ylipäätään. Niin  tai näin, yksikään kompakysymyksen esittäjistä ei tästä testistä selvinnyt. Kuka selviäisikään? Kuka voisikaan selvitä?

 

Syntisten solidaarisuus on yhteenkuuluvuuksista syvin

Niin kauan kuin Jeesus puolustaa aikansa syntisiä ja panee ojennukseen aikansa rikkiviisasta uskonnollista johtoa, meidän on hänestä on suloista vaikuttua ja häntä on miellyttävää ihastella. Ihan oikein ja juuri niin! Mutta kun meidän tulisi ottaa tästä opiksemme – ja kun meidän siis ei pidä yrittää kiemurrella tämänkään evankeliumin alta pois – mihin me joudummekaan? Luultavasti hämmennyksen umpikujaan ja neuvottomuuden nurkkaan.

Jos nimittäin on niin, ettei syntinen voi tuomita tai rangaista, silloin ei voida lainkaan tuomita eikä rangaista. Ja jos rikkomuksen tehnyt noin vain vapautetaan – naisenhan ei kerrota katuneen tai vaikkapa uskoneen – mihin sitten joudutaan?

Aivan asiallisia kysymyksiä, mutta tokko Jeesus tässä yrittää esittää meille mitään kokonaisvaltaista yhteiskuntajärjestystä tai systemaattista oikeusteoriaa. Sitä vastoin hän opettaa – ja vastaansanomattomasti opettaakin – ettei todellisuutta voi sillä tavoin lohkoa, että tuonne jää paha ja tänne hyvä, noihin väärä ja minuun oikea. Omituisen lempeästi – hiekkaan piirrellen, silmiin katsomatta, kasvojen menettämistä vaatimatta – hän näyttää meidän kaikkien kaikkein syvimmän yhteenkuuluvuutemme, syntisten solidaarisuuden. Hän vaikuttaa meihin kuin sisältä käsin: hän ei vaadi, selitä eikä anna ohjeita, vaan pehmittää omattunnot ja lämmittää myötätunnot. Joka vielä äsken oli valmis huutamaan ’hyi tuota’, huoahtaa nyt ’voi meitä’.

 

Elämä opettaa: mitä vanhempi, sitä armeliaampi

Minusta tuntuu, ettei ole sattuma, että paikalta lähtivät ensimmäisinä pois vanhimmat. Heillä saatetaan tarkoittaa sellaisia ’kansan vanhimpia’, joilla oli yhteisössään tietynlainen virallinen rooli, mutta on itse asiassa ihan sama, puhutaanko tällaisista vai vain elämää eniten nähneistä vanhoista ihmisistä. Nämä ’vanhimmat’ olivat joka tapauksessa kokeneimpia, heitä vastaan oli vuosien mittaan tullut kaikenlaista, niin kuin elämässä tulee. He olivat joutuneet ottamaan kantaa moneen sellaiseen asiaan ja ilmiöön, joihin he eivät olleet varautuneet ja joihin niin kirjoitetut kuin kirjoittamattomatkin säännöt eivät tuntuneet osuvan. Enemmän kuin muut he olivat ehtineet nähdä, kuulla, keskustella ja ajatella. Ja niinpä he tällä elämänymmärryksellä tarvitsivat vain hetken sen ymmärtämiseen, että ruumiinsa kutsuun väärässä kohdin taipunut nuori nainen olikin yhtä paljon ja yhtä vähän tuomittava kuin he itse, samaa sukua, heidän sisarensa. Niinpä ’Jeesuksen sanat kuultuaan he lähtivät pois yksi toisensa jälkeen, vanhimmat ensimmäisinä.’

Keitä sitten jäi? Yksiselitteisesti sitä ei voi päätellä. Edellisen raamatunkäännöksen mukaan ’siihen jäi ainoastaan Jeesus sekä nainen, joka seisoi hänen edessään’, mutta tänään me kuulimme toisin: ’Kansan keskelle jäi vain Jeesus ja nainen.’ Kumpikin on epäilemättä mahdollista. Jos pois hiipi hiljakseen jokainen, jonka omatunto todisti hänet syylliseksi ja jonka myötätunto kanssasisarta kohtaan oli herännyt, tuskin paikalle jäi muita kuin Jeesus ja nainen. Jos taas näyttämöltä poistuivat vain häiriköt, jäljelle jäi se alkuperäinen kansanjoukko, joka oli tullut Jeesuksen opetusta kuuntelemaan. Luultavasti mykistyneenä, Jeesuksen poissaolevan käytöksen hiljentäneenä ja odottavana. Mitä nyt? Mitä vielä?

 

Hyvä vie pahalta voiman, muuttaa ja parantaa

Nyt kysymys on vihdoin naisesta ja vain hänestä. Tapetuksi tulemisen uhka on haihtunut olemattomiin, mutta edelleen tässä seisoo – yksin tai kansan keskellä – langennut nainen. Hän ei ole syytön, hän ei ole toiminut oikein, hänellä ei ole selitystä eikä puolustusta. Mitä tekee Jeesus? Hänen toimintansa ja ratkaisunsa lumo tulee selkeästi näkyviin, kun sen rinnastaa erääseen lapsuusmuistoon.

Kunpa vain muistaisin, kuka tämän on kertonut tai mistä olen tämän lukenut, mutta samapa tuo, mistä tämä tapauskertomus on peräisin. Lapset olivat jostakin löytäneet tupakkaa ja halunneet sitä kokeilla. Tietenkin se oli kokemattomille liikaa, tuli hirvittävän huono olo eikä siltä löyhkältä ja pahoinvoinnilta voinut mitenkään väittää, ettei mitään olisi tehnyt. Pakkohan tuollaiseen on puuttua. Ja niinpä isoäiti vei lapset jäätelökesteihin, koska ’täytyyhän suussa maistua tosi pahalta tuollaisen jälkeen’. Tämä opetus oli unohtumaton ja sen vaikutus pysyvä. Tätä kerrotaan vieläkin.

Tällä tavoin vastataan pahaan hyvällä. Näin mieli muuttuu ja puolustelut murtuvat. Näin omatunto kehittyy ja myötätunto opitaan. Näin syntyy parannus ja elämä aukeaa.

Niin kuin Jeesus sanoi naiselle: ’En tuomitse minäkään. Mene, äläkä enää tee syntiä.’ Armo voittaa ja armahtaminen muuttaa.