Saarna Länsi-Porissa kynttilänpäivänä piispantarkastuksen yhteydessä

Luuk. 2:22-33

 

Luukas melkeinpä jankuttaa, että laki on laki ja sitä on noudatettava. Kertomus Simeonin kohtaamisesta on aika lyhyt, mutta siinä ehditään vedota Mooseksen tai Herran lakiin jo kolmeen kertaan. Aivan selvästi halutaan osoittaa, että Joosef ja Maria olivat hurskaita juutalaisia, jotka toimivat juuri niin kuin kuuluu. Vaikka käsillä selvästikin on käänne, se liittyi ja linkittyi siihen, mikä oli itsestään selvää, ikiaikaista ja kaikkien tuntemaa.

Siihen aikaan oman uskonnon ja kulttuurin mukaan elämistä ei ollut jätetty vain tavan varaan. Oikein toimimista sääteli laki, vieläpä jumallisesti perusteltu laki. Kulki laki sitten Mooseksen tai itse Jumalan nimissä, noudattaa sitä piti. Tuskinpa Jeesuksenkaan vanhemmille juolahti mieleen, että lain voisi tai että laki pitäisi jotenkin kyseenalaistaa tai että sen ehdottomuudesta tulisi jotenkin ahdistua. Näillä vain mentiin.

 

Ulkonainen käytös vs. sisäinen kokemus

Lakipohjainen hyvien tapojen noudattaminen ei jäänyt vain vuosituhansien taakse. Me tämän verran ikääntyneet muistamme, kuinka rukouslauantaisin julkiset huvit oli lailla kielletty. Siihen aikaan – ja paljon myöhemminkin – tasavallan presidentti antoi vuosittain julistuksen neljästä rukouspäivästä. Kun pyhän vanhaan tapaan katsottiin alkavan aatosta, lauantai-ilta ei sopinut julkisille huveille. Minua vähän vanhempi nuoriso hulinoi huvikieltoa vastaan, ja lauantaiden huvikielto kumottiin vuonna 1968.

Ei se mikään kohtuuton idea ole, että neljä viikonloppua vietettäisiin toisin kuin muutoin. Ei tosiaankaan, mutta kohtuuton vaatimus se on, saati laki. Mikään auktoriteetti ei enää voi määrätä ihmisiä arvostamaan tiettyä vuosirytmiä tai olemaan hartaita. Turha on yrittää käyttää valtaa siihen, että ihmiset pakotettaisiin johonkin ulkonaiseen käytökseen, kun sisäistä kokemusta ei sillä kuitenkaan voida saada aikaan. Tai kun lain noudattaminen ei ylipäätään tuota sitä, mitä varten ja mihin tähdäten laki on säädetty.

Vielä kun Jeesus tuotiin temppeliin, lakia noudatettiin sellaisenaan. Sen rajoista ei keskusteltu eikä sen tarkoitusperiin puututtu. Mutta kun Luukas kertoo tästä evankeliuminsa toisessa luvussa, jo kuudennessa aikuistunut Jeesus kertoo olevansa sapatin Herra. Olivat sapattimääräykset mitä olivat, sapattina sai syödä nälkäänsä ja parantaa sairaita. Enää tämän jälkeen ei kristitty voi väistää ottamasta kantaa siihen, miksi ja mitä tavoitellen laki, määräys, käytäntö tai tapa on olemassa ja voimassa.

Eihän sitä voi tietää, miksi juutalainen laki vaati äitiä tulemaan temppeliin puhdistautumaan ja miksi esikoinen oli ikään kuin ostettava takaisin perheeseen, lunastettava suhteellisen muodollisella uhrilla.

Ei kuitenkaan jouduttane aivan harhateille, jos arvellaan, että tällä tavoin pidettiin voimassa tietty tapa. Eikä mikä tietty tapa tahansa, vaan hyvä tapa: tuli alusta alkaen selväksi, että uusi elämä oli Jumalan lahja, että ihminen ei ole itsensä eikä edes perheensäkään oma, että jokainen syntymä on suuri käänne.

Tai ehkei se tullut nimenomaan selväksi, vaan jotenkin vaistonvaraisesti mutta sitä voimakkaammin koetuksi. Tämä kaikki tapahtunut on ylittänyt oman arkemme ja oman hallintamme rajat: niinpä me tuomme lapsemme syntymän ja oman elämämme kaikeksensa Jumalan näkösälle ja tunnistamme oman paikkamme juuri siinä, Jumalan kasvojen edessä.

 

Tapakristillisyys vs. hengellinen ylpeys

Viisaasti on sanottu, ettei ole muuta tapaa olla kristitty kuin olla tapakristitty. Voihan sitä yrittää jättää kaikki juhlanvietot ja kirkkovuoden mukaan elämiset, rukousten toistamiset, säännönmukaiset lukemiset ja hartaudenharjoitukset ja ties mitkä ja keskittyä vain sisäiseen sydämen uskoon ikään kuin puhtaana ja eleettömänä ja sitäkin aidompana. Ennuste vain on huono. Ettei siinä vain sittenkin olisi kysymys sellaista hengellisestä ylpeydestä, joka niin kuin muukin ylpeys käy lankeemuksen edellä.

Siitä on aikaa, kun näin televisiosta dokumentin, jossa lontoolaisen varakkaan juutalaisperheen isä kertoi heillä noudatettavista tavoista. Perhe ei suinkaan edustanut mitään oman uskontonsa vahvasti perinteistä tulkintaa, vaan pikemminkin päinvastoin. Isä kuitenkin totesi, että vaikka jokaisen ruokaan, sapattiin tai juhliin liittyvän tavan voi aivan hyvin erikseen kyseenalaistaa eikä mitään niistä sellaisenaan olisi välttämätöntä ja perusteltuakaan noudattaa, tämän kaltainen karsiminen tapa tavalta johtaisi siihen, ettei lopulta mitään olisi jäljellä. Siksi he eivät kyseenalaista eivätkä kysele, vaan pitävät tavoista lujasti kiinni.

”Varjele tapa, niin tapa varjelee sinut”, tapasi viisas äitini sanoa – niin kuin moni muukin viisas vanhempi on jälkeläisiään ohjannut. Aikoinaan kirkossa kävijä tuli useinkin rukoilleeksi ”säilytä keskuudessamme hyvät tavat”, mutta nyt sellaista rukouspyyntöä saa hakemalla hakea. Ehkä syynä on se, ettei enää ole mitä säilyttää – tai ehkä sentään ennemmin se, että hyvien tapojen noudattaminen on koettu joksikin aikansa eläneeksi estoisuudeksi, jonka jatkumista ei juuri kannattaisi suosia. Niin tai näin, hyvätapaisuutta kannattaa tavoitella – koska tokkopa on muuta tapaa olla kristitty kuin olla tapakristitty.

 

Kollektiivinen muisti vs. laimea yleissivistys

Se Jeesus, joka ei erityisemmin perustanut määräyspohjaisesta sapatin noudattamisesta, on kuitenkin sama Jeesus, joka ”meni sapattina tapansa mukaan synagogaan”; tästä Luukas kertoo jo evankeliuminsa neljännessä luvussa (4:16). Ei se pelastus, jota vanha Simeon kaihisilla silmillään sai katsella ja joka oli kaikille kansoille valmistettu, ollut tapahurskauden loppu. Ei valo, joka kaikille kansoille on valmistettu ja kirkkaus, joka koittaa pakanakansoille, loista vain itsekseen ja omia aikojaan. Siihen valoon tuleminen on otettava tavaksi ja sen valon varjeleminen vaatii toistoa ja keskittymistä. Ei valossa vaeltamisesta itsestään elämänmuotoa tule, vaan ottamalla tavaksi kaikenlaista, mikä meidät sen piirissä pitää.

Professori Juho Saari kirjoitti viime viikolla kolumnissaan, kuinka ”kykymme muistaa ja muistella yhteistä historiaamme heikkenee. Me menetämme kollektiivista muistiamme, joka syntyy historiallisia tapahtumia yhdessä muistelemalla ja siitä puhumalla”.

Jos tämä koskee suomalaisia ylipäätään, se haastaa sitä voimakkaammin kirkon jäseniä. Mistä meillä on tapana puhua? Mitä kertomuksia me kertaamme – ylipäätään keskenämme ja mitä erityisesti lasten ja nuorten kuullen ja kanssa? Missä määrin me kehtaamme näyttää, kuinka iät ja ajat kerrotut kertomukset meitä liikuttavat ja kuinka olennaisia ne meille ovat? Miten me vietämme joulua ja pääsiäistä tai helluntaita ja pyhäinpäivää; miten meillä on tapana niitä juhlistaa: mitä tapoja me noudatamme? Pidämmekö niistä sinnikkäästi kiinni (niin kuin se lontoolainen juutalaisperhe omistaan) vai luovummeko vähä vähältä, kunnes jäljellä on enää kalpea muisto, laimea yleissivistys ja epämääräinen muistuma?

 

Nimi vs. asia

Kynttilänpäivää ei voi viettää kuulematta, kuinka ”nimitys kynttilänpäivä juontaa siitä keskiaikaisesta tavasta, että tänä sunnuntaina vihittiin vuoden aikana kirkossa käytettävät kynttilät”. Juuri täsmälleen noin asia kerrotaan meidän kirkkokäsikirjassammekin. Mutta juuripa tässä on esimerkki siitä, kuinka vähän jää jäljelle, kun tapa katoaa. Mitä me oikeastaan tuolla historiallisella tiedolla teemme? Selittää se toki päivän nimen, mutta siinäpä se sitten. Aivan eri asia on itse asia.

Eri asia on kertoa ja toistaa yhä uudestaan, kuinka ajat taittuvat ja kuinka elämä hulmahtaa valoon, kun ikänsä odottanut vanha ukko ja toisella kuukaudellaan oleva pikkuvauva kohtaavat. Tästä meillä on tapana puhua tästä uudestaan ja uudestaan, vuodesta toiseen, kevät keväältä – eikä siitä mitä keskiaikana tapana pidettiin. Tätä kuunnellen meidän mieleemme piirtyy lähtemätön kuva ja sydämeemme kiinnittyy irtijuurittamaton kokemus siitä, mitä se onkaan, kun odotus toteutuu, kaipuu täyttyy ja ikävään vastataan.

Me, jotka olemme tänään täällä, olletikin olemme Simeonin tuttuja. Me kertaamme emmekä kuule ensi kertaa: meillä on tapana. Juho Saari tuo kuitenkin esiin, että ”meiltä alkavat kadota yhteiset kulttuuriset kertomukset”, joista merkittävimpiä ovat – tietenkin – uskonnollisia. Saari ei vain arvele näin olevan, vaan hänellä on esittää tutkimustietoa. Kymmenisen vuotta sitten tilanne oli sellainen, että neljä viidestä keski-ikäisestä tai vanhemmasta vastaajasta sanoi tuntevansa kertomuksen laupiaasta samarialaisesta hyvin, mutta nuorissa sama osuus oli noin puolet. Jokainen nuorempi ikäryhmä muisti tarinan huonommin eikä nuorista noin neljännes muistanut sitä ollenkaan.

Saari tiivistää: ”Ikuiset kertomukset ovat nykyään ensin luettuja ja sitten unohdettuja kertomuksia.” Joka ei tunne edes niin keskeistä kertomusta kuin laupias samarialainen, kulkee taidemuseoissa puolisokeana ja jää kohtalaiseen hämärään sen suhteen, mistä monen kirjan, elokuvan tai näytelmän keskeinen kysymys tai juoni onkaan lähtöisin. Kulttuuri ohenee, hapertuu ja murenee.

Olennaisinta Raamattuun ja kristilliseen perintöön liittyvän muistin menetyksessä on kuitenkin itse Jumala-uskon kuvituksen sammuminen. Jumalaa, joka on katsonut parhaaksi näyttää Nasaretin Jeesuksessa, millainen hän on ja mitä hän meistä tahtoo, ei voi ymmärtää eikä lähestyä käsittein.

On päästävä lähelle, on nähtävä, on melkeinpä tunnettava, haistettava, maistettava ja kosketettava. Niin kuin tänään tuntee jalkojensa alla temppelinpihan kivet ja katselee autuuttaan loistavaa Simeonia ja kuuntelee hänen onnellista soperrustaan, sellainen on meidän Jumala-uskomme äidinkieli. Se näyttää ja osoittaa, se kuvittaa ja kertoo – ja siksi meidän on kertominen ja kertaaminen, liikuttuminen ja liikuttaminen.

Varjele tapa niin tapa varjelee sinut. Ota tavaksesi tapakristillisyys, niin tapaat Herrasi sellaisena kuin hän meitä lähestyy.