Totuuden Henki huokaa kansakoulun käyneissä

”Tämä puolustaja on Totuuden henki.”

Jokainen minun ikäiseni suomalainen osaa virren Totuuden Henki. Se on edelleenkin virsikirjassa, numerolla 484. Jostakin syystä se on edelleen osastossa Koulu ja opiskelu. Ehkä sen vuoksi, että siinä rukoillaan myös: ”Tietomme siunaa.” Tai ehkä sen vuoksi, miksi sen kaikki näin vanhat osaavat: Totuuden Henkeä veisattiin koulun aamuhartauksissa tiheään. Minulle jo pelkät sanat ’Totuuden Henki’ tuovat mieleen Keskuskansakoulun keskusradiohuoneen, johon aamuisin koottiin pieni joukko oppilaita esilaulajiksi. Ja niin kajahti kirkkain lastenäänin: ”Totuuden Henki, johda sinä meitä etsiessämme valkeuden teitä.”

Totuuden Henkeä on siis suurilla joukoilla pyydetty avuksi tuhansia ja tuhansia kertoja. Niin paljon, että virsi on jäänyt soimaan jonnekin mielen pohjalle – ehkä tämä on sitä, mitä apostoli Paavali kuvaa Pyhän Hengen rukoilemisena meidän puolestamme sanomattomin huokauksin? Pyhä Henki, johda meitä elämämme teillä, johdata meitä kutsumuksessamme, auta meitä olemaan valon lapsia. Mutta miksi tätä auttajaa ja puolustajaa kuvataan juuri totuuden Hengeksi?

 

Totuus ei ole hallussa, vaan levittyy ristiltä

Uuno Kailas kirjoitti 1920-luvulla lyhyen runon, jonka otsikko oli yhtä lyhyesti ja yksinkertaisesti Totuus. Koko runossa on vain neljä riviä; se ei kuvaile eikä selitä, vaan toteaa ja väittää:

Sinust’ eivät tiedä ne ihmiset, jotka
joka päivä sun nimeesi vannovat suulla.
Sinä levität siipesi ristinpuulla
ja kaartelet taivaita, kotka.

Kailas siis epäilee, ettei totuutta hevin löydäkään sieltä, missä siihen kovin reippaasti vedotaan. Jos joku aloittaa ”Kyllä totuuden nimessä on sanottava…”, ehkei totuus olekaan tulossa esiin. Ja jos joku perustelee epähienoa ja loukkaavaa puhettaan sillä, että ”kyllä totuuden saa aina sanoa”, tuskin hän viime kädessä on totuuden asialla. Kun joku luulee, että totuus on hänen hallussaan ja hänen käytettävissään – varokoon! Pikkutotuuksia ja asiatotuuksia me toki voimme hallita: on totta, että 1+1=2 ja että me olemme Porissa jumalanpalveluksessa. Mutta Totuutta elämästä, Jumalasta, maailmasta ja ihmisistä ei ole meille annettu. Sellainen Totuus on meitä vastapäätä. Se kohtaa meidät, se haastaa meidät, se kutsuu meitä ja se velvoittaa meitä. Eikä se koskaan mahdu meihin, vaan on aina meitä suurempi.

Kun Pontius Pilatus kuulusteli Jeesusta, hän – ehkä vähän hermostuneena ja tympääntyneenäkin – tokaisi: ”Mitä on totuus?” Jeesus kun oli juuri kertonut syntyneensä ja maailmaan tulleensa sitä varten, että todistaisi totuuden puolesta. Tämän sanottuaan Pilatus meni ulos. Mutta mitä jos hän ei olisikaan mennyt? Olisiko silloin hänellekin alkanut aueta jotakin sellaista, mitä myös me kaipaamme, kun pyydämme avuksi ja puolustajaksi Totuuden Henkeä? Niin ei kuitenkaan tapahtunut, vaan hän käänsi selkänsä totuuden puhujalle ja meni ulos hänen syyttäjiensä kanssa.

Ja siksipä totuuden suhteen kävi niin kuin Kailas runonsa kahdella viimeisellä rivillä lausuu: ”Sinä levität siipesi ristinpuulla ja kaartelet taivaita, kotka.” Runoilija, joka siis ei usko kenenkään vannomisia ja totuusvakuutteluja, katsoo ristiin naulittua Kristusta ja tunnistaa Totuuden. Hänen silmissään ristiin naulitut kädet muuttuvat siiviksi, jotka nostavat Totuuden taivaalle, korkeuksiin ja kaikkien meidän yläpuolellemme. Alistetuimmasta tulee ylivoimaisin, naulituimmasta vapain ja voimansa menettäneimmästä elämänvoiman jakaja.

 

Lähetys edistää Hengen totuutta kaikkialla

Kun Totuudesta on kysymys, kysymys siis on Kristuksesta. Kun Totuuden Hengestä on kysymys, kysymys on siitä, miten me olemme läsnä tälle Kristukselle ja hän meille. Päivän evankeliumi ei ole kaikkein helppotajuisimpia, mutta aika suoraan se sanoo: ”Sinä päivänä te ymmärrätte, että minä olen Isässäni ja että te olette minussa ja minä teissä.” ”Sinä päivänä” on tänä päivänä, helluntaina, Pyhän Hengen ja Totuuden Hengen päivänä. Tämä on se päivä, jona Kristus ei jätä meitä orvoiksi, vaan tulee luoksemme. Tämä on se päivä, jolloin me voimme nähdä itsemme, toinen toisemme ja koko maailman Totuuden valossa – siis sillä tavoin totuudellisemmin ja todemmin kuin Kristus sen osoittaa.

Tämän vuoksi ei vain kannata vaan on välttämätöntä toteuttaa lähetyskäskyä; ei varmaankaan ole sattumaa, että juuri tässä helluntain evankeliumina olevassa puheessa Kristus kahteen kertaan palaa ajatukseen kuuliaisuudesta käskylleen: ”Joka on ottanut vastaan minun käskyni ja noudattaa niitä, se rakastaa minua. Ja minun Isäni rakastaa sitä, joka rakastaa minua, ja häntä minäkin rakastan ja ilmaisen hänelle itseni.” Vanhastaan on puhuttu ”evankeliumin viemisestä eteenpäin” ja ajateltukin, että on sellaisia maantieteellisiä paikkoja, joissa evankeliumin totuus jo on ja sellaisia, joihin se vasta pitää viedä. Itse asiassa on ennemminkin niin, että kun evankeliumi on liikkeellä, kun Jumala toteuttaa missiotaan, suunta ei ole sellainen, joka nähdään kartalla: liike suuntautuu syvemmälle meihin kaikkiin. Sydämeen, sieluun ja sisäelimiin. Kaikki ihmiset kaikkialla maailmassa ovat perimmiltään samassa asemassa, jatkuvasti riippuvaisia siitä, että ja miten Jumala toimii. Ellei Totuuden Henki johda meitä etsiessämme valkeuden teitä, mitään ei löydy. Ellei helluntain Henki muuta mieltämme ja katsettamme, me emme näe ristillä siipensä levittävää totuutta, vaan vain teloitetun uskonnollisen intoilijan. Ja jos meillä ja muilla ei ole Henki päällä, me alamme vähitellen tai nopeastikin nääntyä pelkkiin sanoihin, kirjoituksiin, tapoihin, periaatteisiin ja muuhun sellaiseen, jossa itsessään ei ole elämää.

 

Jumalan valtakunta perustuu totuuteen ja armoon

Helluntai on Totuuden Hengen päivä ja Totuuden Hengen päivä on lähetyksen päivä juuri sen vuoksi, kuinka käänteentekevän totuuden Totuuden Henki elämästä näyttää. Lähetysvirttä 428 ei ollut olemassakaan, kun koulua kävin, mutta sepä kertoo hyvin, kuinka eriskummallisesta elämänmuodosta onkaan kysymys: ”Tässä valtakunnassa ovat heikot vahvoja, sairas terveen parantaa, saaja auttaa antajaa.” Silloin – ja vain silloin – kun Totuutena voidaan viitata raa’an väkivaltaisesti tapettuun ihmiseen, maailma voi kääntyä näin perusteellisesti nurin niskoin. Kenestäkään tässä ei alkajaisiksi ole mitään järkeä; Paavalin mukaan jostakin ristiinnaulitusta Kristuksesta saarnaaminen on ”juutalaisille pahennus ja pakanoille hullutus”. Mutta ehkäpä juuri siksi, että Jumalan avaama, tarjoama ja todellistama elämänjärjestys on kaikille kulttuurista riippumatta niin perin juurin outo, se voi ottaa valtaansa kenet tahansa missä tahansa. Totuuden Henkeä siihen tarvitaan missä tahansa, oltiinpa sitten Kiinassa tai Etiopiassa, Boliviassa tai Nepalissa, Taiwanissa tai Tansaniassa, Namibiassa tai Suomessa, Pyhällä maalla tai Angolassa. Mutta kenellä tahansa missä tahansa on mahdollisuus elää elämänsä Jumalan valtakunnan kansalaisena.

Jumalan valtakunta on totuuden ja armon valtakunta. Totuus meistä ja meidän yhteisestä elämästämme on enimmäkseen aika karu, hiukan suttuinen ja joka tapauksessa enempi vähempi voimaton. Totuus Kristuksesta ja Kristuksessa on kuitenkin siis tappiossaan voittava, tuhossaan elpyvä ja ulkopuolelle joutumisessaan mukaansa tempaava. Totuutta vastaan me emme voi mitään – ja miksipä voisimmekaan, koska vain äärimmäinen realismi kohtaa meidät ja maailmamme sellaisena kuin me olemme ja se on. Armoa taas on se, että juuri tässä kuvitelmista karsitussa ja teeskentelystä riisutussa maailmassa meidät otetaan vastaan, tällaisinamme. Meidät kelpuutetaan, meille annetaan arvo: meistä on ihmisiksi ihmisten joukkoon ja jopa ihmisiksi Jumalan kumppanuuteen.

Totuus, jonka Totuuden Henki meille osoittaa, on siis aika yksinkertainen. Sen voi sanoittaa hyvinkin lyhyesti. Totuus, jonka Totuuden Henki meille osoittaa, on kuitenkin loputtoman monitahoinen. Sen elämiseen menee kokonainen elämä, kultakin meistä. Mutta mikä sen parempaa, jos kerran ”Kristus on tiemme, valo sydäntemme, toivomme ainut, pyhä totuutemme”, niin kuin Totuuden Henki –virsi sen sanoittaa. Ja, perustellusti, jatkaa: ”Armosi, Jeesus, anna voimaksemme, uudista meidät.”