Moralisointi on joutavaa

’Ei saa syyllistää!’ Yhteiseen elämäämme on pesiytynyt joitakin perustavanlaatuisia sääntöjä, jotka silloin tällöin pulpahtavat pintaan ja lausutaan ääneen. Kohtalaisen usein näitten itsestäänselvyyksien tausta on yhtä hämärä kuin niiden kantavuuskin. Ei saa syyllistää – eikö koskaan, kukaan, mistään? Miksei saa, mitä sitten jos syyllistääkin? Mitä ’syyllistämisellä’ itse asiassa tarkoitetaan?

Vaikka tuollainen kysymysryöppy osoittaakin varsin äkkiä, että ’ei saa syyllistää’ on säännöksi aika haavoittuva ja iskulauseeksi aika hatara, sitä ei kuitenkaan ole turhaan alettu toistella. Kaikessa epämääräisyydessään, yleisyydessään ja jopa jonkinasteisessa hölmöydessäänkin se pyrkii varjelemaan jotakin hyvin olennaista. Se haluaa pitää ihmisen arvossa.

Syyllistämiskielto osuu maaliin ainakin siinä, ettei ole oikein moralisoida, siis vaatia moraalisen säännön noudattamista silloin, kun ei ole sen paikka. Tässä suhteessa minua aikoinaan viehätti Mark Twainin Pienen kiltin pojan tarinan yksi yksityiskohta niin suuresti, että siteeraan sitä aika ajoin. Pakinassaan Twain raskaasti irvailee ylihyveellisille ja tavallisesta elämästä tyystin irronneille opetuskertomuksille. Hän kertoo pojasta, joka halusi tulla ikuistetuksi kuvaan, jossa hän ’seisoi ovella ojentamassa pennyä kerjäläisvaimolle, jolla oli kuusi lasta, ja sanomassa että vaimo sai käyttää sen vapaasti, mutta ei tuhlata, sillä tuhlaaminen oli synti’.

Hupsu tarina, jonka tolkuttomuus kuvittaa hyvin sitä, mitä on moralismi. Olkoon tuhlaaminen nyt kuinka synnillistä vain, turha siitä on toimeentulominimissä taistelevaa yksinhuoltajaa varoittaa. Mikään sääntö ei ole uhattuna, vielä vähemmän se tarkoitus, johon sääntö tähtää. Ei pidä syyllistää jostakin, johon ei olla lähelläkään syyllistyä. Eikä pidä kukkoilla moraalisella opetuksella silloin, kun itse on vakaalla pohjalla ja toinen ei: mitä se hyvinvoivalle almujenjakajalle kuuluu, jos hyväntekeväisyyden kohde vaikka tämän yhden kerran olisikin huikentelevainen ja epärationaalinen eikä käyttäisi saamaansa lanttia fiksuimmalla mahdollisella tavalla?

 

Itselle kuuluvat omat viat, eivät toisten

Ja niinpä ’ei saa syyllistää’ on toiseksi paikallaan myös silloin, kun oma mielenkiinto kovin imeytyy toisten tekemisiin. Siitä tämän sunnuntain evankeliumi tarjoaa oivan esimerkin. Matteushan evankeliumissaan aina suomii fariseuksia minkä ehtii ja niin nytkin: ’Tehkää siis niin kuin he sanovat ja noudattakaa heidän opetustaan. Älkää kuitenkaan ottako oppia heidän teoistaan, sillä he puhuvat yhtä ja tekevät toista. He köyttävät kokoon raskaita ja hankalia taakkoja ja sälyttävät ne ihmisten kannettaviksi, mutta itse he eivät halua niitä sormellaankaan liikauttaa.’

Ei ole ihan helppo saada selvää, kumpaa Matteus arvostelee. Sitäkö, että lainoppineet ja fariseukset itse rikkoivat niitä sääntöjä, joita he sinänsä oikein opettivat, vai sitäkö, että he opettivat sellaisia sääntöjä, joita heidän itse oli helppoa olla rikkomatta ja joiden ulkopuolella he sitten paistattelivat omassa erinomaisuudessaan vailla alkeellisintakaan myötätuntoa niitä kohtaan, jotka eivät pystyneet hyveellisen elämän aitauksessa pysymään?

Yhtä kaikki ja joka tapauksessa ’ei saa syyllistää’ näpäyttää tuollaista asennetta terveellisesti sormille: näpit irti toisten ihmisten arvokkuudesta ja arvosta! Farisealainen vikoilu, kyttääminen ja arvonriisto ei kuitenkaan ole jäänyt vain kaukaiseen menneisyyteen saati toiseen uskontoon, vaan se vaivaa myös kristittyjä – ja ankarasti vaivaakin. Onneksi kristikansaa on kautta vuosisatojen myös ohjattu vaivansa tuntemaan ja tunnustamaan; löysin viime viikolla sattumalta, ihan muuta etsiessäni, Anders Odheliuksen 1700-luvulla (vain vähän ennen tämän Kuusistion kirkon rakentamista) kirjoittaman virren, jossa hän rukoilee kaikkien aikojen kristityille – myös meille – sopivin sanoin: ’Minua estä ihmisten vikoja tarkkaamasta, turhien juorupuheiden perässä juoksemasta, kun omissani kyllin on, kilvoitteluni kelvoton kun näkyy kirjastasi.’

Väitin aluksi, että ’ei saa syyllistää’ haluaa pitää ihmisen arvossa. Ehkä sen taustalla on kokemus joistakin vahvoista ja vahvoilla olevista, jotka ovat ’köyttäneet kokoon raskaita ja hankalia taakkoja ja sälyttävät ne ihmisten kannettaviksi’ – ja entäpä jos näihin armahtamattomiin on koettu kuuluvan myös kirkon ja seurakunnan, piispoineen ja pappeineen, opetuksineen ja saarnoineen? Ehkä ’ei saa syyllistää’ onkin ollut jonkinlainen hätähuuto,  jonkinlainen riittää-jo? Ehkä sillä haluttiin kertoa, että ihmistä itseään pitäisi kuunnella enemmän – jotenkin Jeesuksen tapaan – ja antaa hänen itsenäisemmin kasvaa vastuuseen itsestään, lähimmäisistään ja koko maailmasta ja luomakunnasta.

 

’Ja hyvinvoinnin naamion takana tyhjyys, tuho on’

Mutta samalla kun aluksi väitin, että ’ei saa syyllistää’ haluaa pitää ihmisen arvossa, väitin myös, että se on epämääräinen, yleinen ja jopa vähän hölmökin lausahdus. Kyllä saa syyllistää. Silloin kun syytä. Silloin kun on syyllistynyt. Ja silloin, kun tunnistaa oman syyllistymisensä eikä niinkään sen toisen.

Jesaja on tänään pannut eteemme kovin kirkkaan ja kovan peilin – tai linssin. Se kuvaa tuomionsa saavaa ja auttamatta sortuvaa elämänmuotoa hänen omana aikanaan, mutta kummallisesti, jotenkin profeetallisesti, yhtä aikaa myös tätä aikaa.

Juudalla ja Jerusalemilla, Jesajan kotimaalla ja kotikaupungilla, meni hyvin. Tänään luettu teksti kertaa samoja aiheita kuin sitä edeltävät jakeet, jotka kertovat, mitä vilkas kauppa ja vahvat kansainväliset yhteydet sekä niiden myötä kertyvä taloudellinen menestys merkitsi: ’Heidän maansa on täynnä kultaa ja hopeaa, sen aarteilla ei ole määrää, heidän maansa on täynnä hevosia eikä vaunuilla ole loppua’ (2:7). Tämä hyvinvointi on kuitenkin jakautunut epätasaisesti eikä myöskään tule jatkumaan: Herran Sebaotin – toisin käännettynä Sotajoukkojen Jahven – päivä tulee tekemään tästä kaikesta selvää.

Mistä vihat? Ei pelkästään siitä myötätunnottomuudesta, jolla vahvat, osaajat ja rohkeat – sekä näiden siivellä myös ahneet, piittaamattomat ja röyhkeät – ovat mielihyvin antaneet rikkauden, terveyden, turvallisuuden ja elämän yleisen helppouden kasaantua itselleen ja kaltaisilleen. Siihen kyllä iskee Herran Sebaotin päivä, joka iskee ’kaikkeen ylpeään ja korkeaan, kaikkeen mahtavaan ja ylhäiseen’. Sitä alhaista lohtua ja toisten syyllistämisen suttuista iloa ei meille kuitenkaan anneta, että voisimme, alempaa katsoen, etäännyttää iskunalaisuuden vain joidenkin toisten ongelmaksi, vieläpä sellaisten, joille se on aivan oikein. Kyllä me itsekin olemme tässä mukana. Niin kuin epistola toteaa: ’Jos väitämme, ettemme ole syntisiä, me petämme itseämme eikä totuus ole meissä.’

 

Turva epäjumalassa – turvassa on huonommassa

Varsinaisen syyn ja syyllisyyden ja synnin paljastavat Jesajan tänään kuulluista sanoista viimeiset: ’Sinä päivänä Herra yksin on ylhäinen ja epäjumalat väistyvät, joka ikinen.’ Saman Jesaja oli sanonut jo sen vaurauskuvauksen suoraksi jatkoksi, jonka aiemmin luin: ’Heidän maansa on täynnä epäjumalia, kättensä töitä he kumartavat, sormiensa luomuksia palvovat’ (2:8).

Ongelma – joka ei ole vain ongelma, vaan perustavanlaatuinen synti – on ikiaikainen: itse kunkin yritys rakentaa yhteisöllinen arvonantonsa ja elämänsä laatu sillä tavoin, että kohoaa rikkauksineen ja maineineen muiden yläpuolelle ja kokoaa turvakseen ja huvikseen niin paljon maallista hyvää, että se jäytää yhteiskunnan sosiaalisen eheyden rikki ja ylittää luomakunnan kestokyvyn. Tämä ote ja asenne ja toiminta on päinvastaista kuin Jumala-usko, siinä kun muiden kustannuksella varmistellaan omaa elämää eikä uskalleta uskoa, panna luottamusta siihen Jumalaan, joka on Isä meidän, kaikkien meidän ja koko luomakunnan rakastava ja oikeudenmukainen vanhempi. Juuri siksi Jesaja häikäilemättä väittää, että ollaan ja ollaan oltu epäjumalanpalveluksen puolella.

Periaatteessa asia on meille mitä tutuin. Jokin vuosi sittenhän joka kotiin jaettiin kirkkomme Katekismus, mutta ehkei se aivan kaikkialla ole tullut jokapäiväisen märehdinnän esineeksi. Siitä voi lukea juuri ensimmäisen käskyn kohdalta, sen joka kuuluu ’Minä olen Herra, sinun Jumalasi. Älä pidä muita jumalia’, tämän:

’ Ensimmäinen käsky kysyy, minkä varaan me elämämme rakennamme. Kuka tai mikä on meidän jumalamme?

Jokainen etsii jotakin, johon voi kiinnittää toivonsa. Luulemme, että raha, valta ja kunnia suojaavat meitä. Rakennamme elämämme itsemme ja omien tekojemme varaan. Se, mihin ennen muuta turvaudumme, on meidän jumalamme. Omat jumalamme ovat kuitenkin toiveidemme ja unelmiemme heijastuksia. Ne eivät voi antaa, mitä lupaavat.

Ainoa todellinen turva on Jumala, joka on luonut kaiken ja ilmoittanut olevansa kaiken Herra. Hänen lahjaansa on elämä ja kaikki hyvä, mitä meillä on. ’

 

Jumala kutsuu kohtuullisuuteen, yhteyteen ja jakamiseen

Ei ole epäilystäkään siitä, etteikö suomalainen yhteiskunta olisi länsimaiden ja Euroopan myötä menossa kohti karumpia aikoja. Ehkei sitä kohtaa mikään äkillinen käänne, niin kuin Herran Sebaotin päivän salamointi, jonka Jesaja kuvaa iskevän kaikkeen vähänkin muuta korkeampaan. Mutta toivoansa ei enää ole realistista panna yhäti kasvavaan talouteen ja yhä suurempaan materiaaliseen hyvinvointiin. Vaan mihin sitten? Elämän ja kaiken hyvän jakamiseen.

Käänne on jo tapahtunut; ei tarvitse olla kovinkaan valpas sen huomatakseen. Viimeksi viime viikolla se tuli näkyviin nuorisotutkimuksessa: nyt arvostetaan läheisiä ihmisiä ja kotia jopa niin paljon, että kotitöistäkin pidetään. Taloudellinen voitontavoittelu sitä vastoin ei kiinnosta. Ja jo vuosia me olemme totutelleet myös kaikenlaiseen downshiftaukseen, leppoistamiseen. Ja hitaaseen keittiöön.

Missä tässä on Jumala? Näennäisesti ei missään ja moni leppoistaja ja kodinimuroija on valmis alleviivaamaan, ettei niin varmasti missään. Sallikaa kristityn kuitenkin epäillä: Ihan tuntuu siltä, kuin ihmiset toteuttaisivat kutsumustaan Jumalan hyvän jakajina toinen toisilleen ja toteuttaisivat siis jumalanpalvelusta. Aivan kuin aikuiset ottaisivat lapsen vastaan sillä tavoin, että he niin tehdessään ottavat vastaan itse Kristuksen. Jotenkin tulee mieleen, että noin eläen tulisi käyneeksi katsomassa sairaita ja auttaneeksi köyhiä samalla tavalla kuin ne, jotka Ihmisen Pojan päivänä yllätyksekseen kuulevat ottaneensa vastaan hänet itsensä.

Jumala kutsuu meitä yhteyteen ja jakamiseen. Jos olemmekin syyllistyneet eristäytymisyrityksiin ja itsellemme hamuamisen haluun, ei meidän pidä siitä toinen toistamme syyllistää, vaan itseämme. Tähän meidän kristillinen uskomme ei kuitenkaan jää, vaan tästä se vasta alkaa, tosiasioiden tunnustamisesta. Kun päivän epistola ensin toteaa, että olisi itsepetosta väittää olevansa synnitön, se jatkaa saman tien: ’Jos me tunnustamme syntimme, niin Jumala, joka on uskollinen ja vanhurskas, antaa meille synnit anteeksi ja puhdistaa meidät kaikesta vääryydestä.’

Niinpä ei siis ole syytä syyllistää, koska syyllisyys on jo meissä syyllistämättäkin. Sitä vastoin on syytä armahtaa, jotta me voisimme elää valosta eikä varjosta käsin, toivosta eikä tuomiosta. Toinen toistamme ja maailmaamme vähemmän kuluttaen, toinen toistamme ja luomakuntaa kantaen ja varjellen.