Vehnänjyvän tietä Jerusalemista Köyliöön

Evankeliumi Joh. 12: 12-24

Seuraavana päivänä levisi tieto, että Jeesus oli tulossa Jerusalemiin. Ihmiset, joita oli saapunut juhlille suurin joukoin, ottivat palmunoksia ja menivät häntä vastaan huutaen:
– Hoosianna!
Siunattu olkoon hän, joka tulee Herran nimessä,
Israelin kuningas!
Jeesukselle tuotiin aasi, ja hän nousi sen selkään, niin kuin on kirjoitettu:
– Älä pelkää, tytär Siion,
sinun kuninkaasi tulee!
Hän ratsastaa nuorella aasilla.
Opetuslapset eivät vielä tuolloin ymmärtäneet tätä, mutta kun Jeesus oli kirkastettu, he muistivat, että hänestä oli näin kirjoitettu ja että hänelle myös oli tapahtunut niin.
Ne, jotka olivat olleet Jeesuksen mukana, kertoivat, miten hän kutsui Lasaruksen haudasta ja herätti hänet kuolleista. Tämän vuoksi, kuultuaan millaisen tunnusteon Jeesus oli tehnyt, ihmiset lähtivät joukolla häntä vastaan. Fariseukset puhuivat keskenään: ”Näettekö? Mikään ei auta. Koko maailma juoksee hänen perässään.”
Niiden joukossa, jotka olivat tulleet juhlille rukoilemaan Jumalaa, oli myös muutamia kreikkalaisia. Nämä tulivat Filippuksen luo – sen, joka oli Galilean Betsaidasta – ja sanoivat: ”Me haluaisimme tavata Jeesuksen.” Filippus meni puhumaan asiasta Andreakselle, ja sitten he molemmat menivät Jeesuksen puheille.
Jeesus sanoi heille:
”Hetki on tullut: Ihmisen Poika kirkastetaan. Totisesti, totisesti: jos vehnänjyvä ei putoa maahan ja kuole, se jää vain yhdeksi jyväksi, mutta jos se kuolee, se tuottaa runsaan sadon.”

Vehnänjyvän tietä Jerusalemista Köyliöön

Kuinkakohan monena palmusunnuntaina ja tänään taas alkavalla piinaviikolla täällä onkaan tultu ajatelleeksi, mikä yhdistää Jerusalemin ja Köyliön? Se kun on perin ilmeistä: edellisestä ei selvinnyt hengissä Kristus itse, jälkimmäisessä tapettiin hänen evankeliuminsa palvelija. Kumpikin surma on niin vaikuttava ja niin käänteentekevä, ettei sen muisto koskaan lakkaa liittymästä kummankaan paikkakunnan nimeen. Mutta kummallakaan paikkakunnalla kuolema ei ollut kaiken loppu tai tapahtumakulun päätös; päädyttiin johonkin sen kaltaiseen kuin mihin palmusunnuntain evankeliumikin päättyy: ”Jos vehnänjyvä ei putoa maahan ja kuole, se jää vain yhdeksi jyväksi, mutta jos se kuolee, se tuottaa runsaan sadon.”

Eroja toki on, olennaisiakin. Kun piispa Henrik tuli tänne reellään, kansan ei tiedetä hurranneen teiden varsilla saati riipineen kuusista oksia ja heiluttaneen niitä. Kun Jeesus ratsasti Jerusalemiin aasillaan, kansa oli aivan tohkeissaan. Nyt kaikki muuttuu, nyt koittaa vapautus ja vapaus, nyt aukeaa uusi aika. Kun Henrik saapui Köyliöön, hänen myötään oletettiin tulevan jotakin torjuttavaa: vieraan vallan, toisen järjestyksen ja elämän kapeutumisen. Jeesusta huudettiin ristille, koska häneen kohta petyttiin, Henrik sai kirveestä, koska hänen odotettiin olevan elävänä entistä pahempi.

Kun toivon horisontti sammuu

Jeesuksen voittokulun muuttuminen muutamassa päivässä kärsimystieksi on meille tuttu kertomus. Kun sitä seuraa etäämmältä, kun sitä muistelee vain suuria linjoja seuraten, on varaa paheksua huikentelevaista ja häälyväistä kansaa. Täältä kaukaisesta tulevaisuudesta käsin tulee äkkiä arvostelleeksi noita arvostelukyvyttömiä ja omanvoitonpyyntöisiä ihmisiä, sinne tänne ryntäilevää massaa, joka ei ollenkaan tajua, kuinka taivasten valtakunta onkaan juuri nyt heidän keskuudessaan ja kuinka paljon enemmän Jeesus onkaan kuin mitä kukaan voisi vapahtajakseen odottaa. Vähänkin lähempää katsoen on kuitenkin pakko tunnustaa, ettei tuohon joukkoon itse asiassa saa etäisyyttä. Se ei muodostu toisenlaisista vaan meidänlaisistamme. Se toimii, kokee ja reagoi niin kuin me. Se on meidän kuvamme; kun meille kerrotaan siitä, meille kerrotaan meistä.

Jeesusta vastaan ryntäävät ihmiset olivat perin juurin rikki. Elämä vieraan vallan alla merkitsi sen elämänmuodon ja oman kulttuurin välistä jatkuvaa jännitettä, varsinkin siinä, mitä Jumala-uskoon tuli. Vieraiden tuoma hellenistinen kulttuuri oli periaatteessa tuodakseen uutta tehokkuutta ja uutta hyvää: maanviljelys oli tehostumassa, mutta ei siitä tavallinen pienviljelijä mitään hyötyä saanut. Meneillään oleva vallankumous vaihdantataloudesta tuotanto- ja rahatalouteen oli selvästi ohittamassa hänet ja hänen mahdollisuutensa. Niinpä kadunmies ja –nainen näki maailman sortovoimien pyramidina, jonka painon alla itse oli. Pojat olivat joutuneet varjoisille kujille eivätkä tytöt kulkeneet tien aurinkoista puolta: elämän horisonttina ei ollut toivo paremmasta tai tyytyväisyys olemassaolevaan, vaan sielua ja mieltä riipoi entistä pahemman pelko.

Kaikki kaipaavat vapautta ja turvaa

Tämänkin takia Jeesusta vastaan rynnistävä joukko on niin meitä niin meitä. Meidän kokemuksessamme vuosisatainen edistysusko on rispaantunut yhä ohkaisemmaksi ja alkanut katkeilla. Luottamus yhäti kehkeytyvään parempaan tulevaisuuteen on so last season, niin tyystin viime vuosituhantista. Myös nyt tuntuu olevan meneillään jokin vallankumous, nousevan jokin epäjatkuvuus, jokin vallan, vaurauden, turvan ja ties minkä kaiken uusjako. Olisi loistavaa, jos joku ottaisi ohjat – joku joka osaisi, ymmärtäisi, hallitsisi ja pystyisi vaikuttamaan. Tulisi joku joka tekisi maailmasta jälleen ennustettavan, rauhallisen, toivontäyteisen ja luotettavan. Saisi asua, viljellä, tehdä työtä, opiskella ja olla ilman pelkoa.

Messiaan tarve saattaa paisua niinkin voimakkaaksi, että myös väärä messias kelpaa – semmoinen, joka lupaa palauttaa jonkun maan ”suuruuden” ja joka osaa riittävällä varmuudella ja helppoudella osoittaa syntipukkeja oman kansan ja lähipiirin ulkopuolelta. Näitähän piisaa: minun ei ole tarpeen antaa nimiä, koska lyhkäisessäkin luonnehdinnassa oli jo vihjettä viisaalle kylliksi. Mutta yhtä aikaa kuin väärien messiaiden houkutuksille on sanottava kaikkein jyrkin EI, yhtä aikaa ei sovi väheksyä sitä toivottomuutta tai suoranaista epätoivoa, joka heidät nostaa esiin. Se ahdistava kokemus vaatii sanoitusta. Se huutaa kuulluksi tulemista. Sitä ei loputtomiin jaksa kantaa vain sisällään.

Ei se ole niin ihmeellistä, että kansa sunnuntaina tulvii Jeesusta vastaan, tervehtii häntä voittajana ja oi auta -messiashuudoin – ja jo perjantaina pui nyrkkiä ja karjuu: ”Ristiinnaulitse!” Se ei ole oikein, se on kauheaa, mutta tätä mielenmuutosta pystyy seuraamaan. Kun toivo on valtava, pettymys on suunnaton. Kun hyvän toivo katoaa, pahan valta saa tilaa.

Jos noin kävi Jeesukselle Jerusalemissa, piispa Henrikin kohtalolle Köyliössä oli paljon yksinkertaisempi selitys. Jotakin samaa siinä silti oli: häntä ei nähty toivon tuojana ja Kristuksen evankeliumin julistajana, vaan alistajana ja miehenä sortopyramidin huipulta. Tämä tulkinta on selvästikin elänyt halki vuosisatojen: tuskinpa muutoin ”hirveä murhamies Lalli” olisi saanut vaikkapa nimikkotaloa tai lehteä. Turun keskiaikaisten piispojen sineteissä hän taas on pyhän Henrikin jaloissa makaava käppyräinen hahmo.

Kirkko on sitkeä elämän merkki

Jeesus ratsasti aasilla Jerusalemiin ristille ja piispa Henrik ajoi reellä Köyliöön kuolemaan ja kumpikin paikkakunta sai lähtemättömän leiman. Mutta – kuten aiemmin sanoin – kummallakaan paikkakunnalla tämä ei päättynyt tähän. Sen tuo vastustamattomasti silminnähtäväksi tämä nyt jälleen käyttöön otettu kirkko tai Herran huone, niin kuin meillä on tapana sanoa.

Jos Jeesus olisi ollut vain kansan toiveet pettänyt messias, me emme tänään olisi tänne tulleet. Jos Henrik olisi tuonut muassaan vieraaksi koetun vallan ja oikeudettoman verotuksen, tähän paikkaan ei koskaan olisi kirkkoa noussut. Jos noin olisi ollut käydäkseen, seurakunta ei kokoontuisi, sen valitsemia luottamushenkilöitä ei siunattaisi eikä armoa annettaisi, ansiotta vielä kaiken lisäksi. Tämä kirkko itsessään kertoo, että jotakin muuta tapahtui ja että se jokin muu on kannatellut meitä jo vuosisatoja.

Kun Säkylän kirkko hyvinkin tarkkaan neljä vuotta sitten otettiin uudelleen käyttöön, kuvasin tilannetta sellaisin sanoin, joita nyt Köyliössä on tarve vain aivan vähän muunnella: ”Me olemme kokoontuneet kirkkoon juuri niin kuin meidän isämme ja äitimme ovat tehneet. Ja meidän esivanhempamme lapsineen päivineen. Kun kirkko otetaan uudelleen käyttöön, ei ole tarpeen ikään kuin vihkiä kastemaljaa, saarnatuolia tai alttaria kastemaljaksi, saarnatuoliksi ja alttariksi. Nehän ovat olleet sitä jo vuosikymmeniä tai jopa vuosisatoja. Ei niille mitään pahaa ole tapahtunut, kun niiden ympärillä on tehty arkista ja asiallista työtä. Ei elämä kirkkoa turmele eikä työ. Tämä kirkko on sama kirkko, sama Herran huone, johon köyliöläiset jo kolmatta vuosisataa kokoontuvat. Silti meillä on tarve juhlaan, kun otamme sen vastaan ja käyttöönsä korjattuna, uudistettuna ja kunnostettuna.”

Jatkumo on pitkä jo tässä kirkossa, saati sitä ennen, aina Henrikin ja Jeesuksen maallisen elämän päiviin saakka. Se, mikä meitä on vuosisatoja kannatellut – se ”jokin muu”, joka Jerusalemissa ja Köyliössä ei pääty kuolemaan – on suostuminen vehnänjyvän todellisuuteen: ”Jos vehnänjyvä ei putoa maahan ja kuole, se jää vain yhdeksi jyväksi, mutta jos se kuolee, se tuottaa runsaan sadon.” Maallisen messiaan vallankumous ja vapautusliike olisi ollut vain yksi maailmanhistorian jyvänen, jonka seuraukset olisi aikaa sitten syöty. Piispa Henrikin onnistuneesta visiitistä Lallin taloon me emme olisi koskaan kuulleetkaan – se puolestaan siitä jyvästä.

Jumalan vastaus on vehnänjyvän tie

Niihin meidän ahdistuksiimme, joihin me totisesti tarvitsemme messiasta ja kaipaamme vapahtajaa, Jumala ei vastaa muuttamalla yhteiskunnan pelisäännöt tai puuttumalla politiikkaan: oikeat pelisäännöt ja parempi politiikka ovat meidän tehtäviämme. Väistämättömiin pettymyksiin ja kärsimyksiin hän vastaa sillä tavoin järjenvastaisesti ja odotukset ohittaen kuin minkä jo palmusunnuntai mutta etenkin piinaviikko tuovat julki. Hän ei vapauta meitä ihmisenä olemisen taakasta. Sitä vastoin hän ottaa itse kantaakseen ihmisen taakan; tänään meille on filippiläiskirjeestä luettu ikivanha hymni, jolla ensimmäiset kristityt Kristusta siitä ylistivät: ”Hän otti orjan muodon ja tuli ihmisten kaltaiseksi. Hän eli ihmisenä ihmisten joukossa, hän alensi itsensä ja oli kuuliainen kuolemaan asti, ristinkuolemaan asti.”

Jos vehnänjyvä kuolee, se tuottaa runsaan sadon. Kun – tai pikemminkin koska – Kristus suostui kuolemaan, ”koko maailma juoksee hänen perässään” yhä vain, kaikkien sortajien, itsetyytyväisten ja piittaamattomien ärtymykseksi ja katkeruudeksi. Kun Henrik hänen seuraajanaan heitti henkensä Köyliönjärven jäällä, hän loi pohjaa sille työlle, mitä kirkko Köyliössä ja koko Säkylä-Köyliön seurakunnassa tekee. Sen työn ydin on antaa elämänsä alttiiksi niin kuin Kristuskin elämänsä alttiiksi antoi.

Vehnänjyvän tie näyttää kuoleman tieltä ja sehän se ensin onkin, oltiin sitten Jerusalemissa tai Köyliössä tai missä tahansa, missä Jeesusta seurataan. Se on kuitenkin ”runsaan sadon” ja elämän tie, itse asiassa iankaikkisen elämän tie. Kun Jeesuksen seuraaminen on elämän- ja kuolemanyhteyttä hänen kanssaan, siinä loppujen lopuksi päädytään elämään kuoleman jälkeen. Kuolemalla ei ole viimeistä sanaa Jerusalemissa eikä Köyliössä. Synnin, perkeleen ja kärsimyksen turmiovallat eivät voita missään, missä Kristus on läsnä. Kuten tässä kirkossa julistettavassa armon evankeliumissa ja jaettavassa alttarin sakramentissa.