Joh. 16: 16-23

 

Nyt ne palaavat, Suomeen ja Koskelle, muuttolinnut. On aivan ilmiselvästi kevät, toukomettiset laulavat sulaneella sydämellä. Leivo lentää Suomehen ja soittaa soreasti ääntään taivaan alla. Ja niin kuin muuttolintusen tie, niin jokin myös meidän elämänkulussamme sykkii toisin kuin vielä hetken aikaa sitten.

Aloitimme tänään virrellä 105, joka enemmän kuin mikään muu iloittelee kielikuvilla ja mielikuvilla, yhdistelee niitä miten huvittaa ja kaikkinensa riehaantuu kahdesta toisensa vastavuoroisesti läpäisevästä asiasta. Kevät ja ylösnousemus tulkitsevat toinen toistaan: kesälinnut lentävät taivaan alla iloisina ja elämä ja autuus loistavat Herran seurakunnassa.

 

Muukalaisen koti-ikävä

Evankeliumiteksti viittoilee tähän riemunpitoon vasta ennakoivasti. Kuinka muuten voisi ollakaan, kun se on osa Jeesuksen pitkää jäähyväispuhetta ennen pitkääperjantaita ja siis ennen pääsiäistä.

Ensin on itkeminen ja valittaminen, lähitulevaisuus on murehduttaakseen. Ennakkolohtu on siinä, ettei tähän jäädä. Aikanansa tuska muuttuu iloksi, joka on jopa niin pakahduttavaa ja niin ylitse pursuavaa, ettei kaikesta kurjasta jää muistijälkeäkään. Se häipyy ja haihtuu.

Se ”vähän aikaa”, jona Jeesuksen läheisimmät seuraajat eivät häntä nähneet, oli aika ennen ylösnousseen ilmestymisiä. Se lyhkäinen talvi, jona mieli oli pimeä ja toivo kuollut, oli aika vangitsemisesta ja teloituksesta tyhjän haudan näkemiseen ja varsinkin uusiin kohtaamisiin.

Aikaväli oli tosiaankin niin suppea, että sitä sopi hyvin nimittää ”vähäksi ajaksi”. Vuosisatojen ja jopa vuosituhansien vierittyä ja vaihduttua me saatamme kumminkin erityisesti samastua opetuslasten kummasteluun: ’Miksi hän puhuu vähästä ajasta? Ei hänen puhettaan ymmärrä.’

Mittakaava on muuttunut. Siinä missä opetuslapset odottivat näkevänsä Jeesuksen ihan pian – jos siis mitään ymmärsivät – siinä me odotamme näkevämme Herramme vasta elämme päätyttyä. Ehkäpä sillä varauksella, ettei hän sattuisi itse tulemaan meidän luoksemme juuri meidän elinaikanamme.

Kun aikaperspektiivi on olennaisesti pidentynyt, se saa meidät veisailemaan sellaisia kaipuuntäyteisiä virsiä kuin äsken: ei meillä ole täällä pysyvää kaupunkia, vaan matkalaisen ja muukalaisen koti-ikävää.

Kaupunkien, kuntien ja seurakuntien pysyvyys onkin juuri nyt kovin kyseenalaista. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että Koski – vieläpä ikimuistoisine lisähuomautuksineen ”Tl” – olisi mihinkään katoamassa. Nimenä, paikkana, mielenmaisemana, olemassaolon maaperänä ja elämäntunnon horisonttina sen jatkumo ei katkea.

Eikä toissavuosisadan lopulle asti tehty mitään eroa sillä, oliko kysymys kunnasta tai seurakunnasta: sehän oli samojen ihmisten toinen ja toinen puoli. Tai ehkäpä yksi ja ainut todellisuus, jossa arkista elämänmuotoa ja sen pyhyyden paljastavaa ja alleviivaavaa Jumala-uskoa ei millään olisi pystynyt repimään toisistaan irti.

Yhtä ja samaa niiden kuuluu nytkin olla: kristityn koti-ikävä ei suinkaan merkitse sellaista vierautta, jossa silmin nähtävä, käsin kosketeltava ja muutoinkin ruumiillisesti koettava maailma olisi millään tavalla toisarvoinen – juuri sitähän, maailmaa, Johannes evankeliuminsa alkupuolella kertoo Jumalan niin rakastaneen että antoi ainoan Poikansa.

Juuri tämä maailma, juuri nyt keväälllä, juuri Koskella (Tl), juuri tänä kolmantena sunnuntaina pääsiäisestä, on se paikka, tila ja aika jossa Jumala tahtoo meidän yhtä aikaa olevan täysin läsnä ja yhtä aikaa sammumattomasti kaipaavan jotakin.

 

Sadan vuoden itse- ja yksinäisyys

Tätä sitoutumista ja kurottumista Kosken seurakunta on vuosisadat julistanut ja tälle se on kaikella työllään antanut hahmon. Tästä arjen tunnustamisesta ja arvojen tunnistamisesta kertoo sen diakonia ja kasvatustyö, tästä elämänrytmin tiedostamisesta ja merkityksien avaamisesta sen musiikkitoiminta ja jumalanpalveluselämä kasteineen ja vihkimisineen.

Eikä tämän- ja tuonpuoleisen välistä olennaista yhteenkuuluvuutta — täällä olemista ja tuonne kurottumista — Koskella koe vain siunaustoimituksessa: hautausmaa on kuin tämän elämän mielen ja tulevan elämän toivon sakramentti, ”näkymättömän armon näkyvä merkki”.

Itsenäisesti tämä seurakunta on hionut maailmaa Jumalaan nähden läpikuultoiseksi jo sata vuotta. Kun lausuu mielessään sanat ”sadan vuoden itsenäisyys”, ei voi välttää, että mieleen juolahtaa väkisin myös Gabriel García Márquezin tunnettu kirja Sadan vuoden yksinäisyys. Toisaalta Kosken seurakunnan iällä ja tuolla teoksella ei ole mitään tekemistä keskenään, muuta kuin sama sanojen rytmi. Toisaalta niillä kuitenkin on.

Seurakunta — mikä tahansa, missä tahansa, mutta nyt tämä 100-vuotias täällä — on olemassa sitä varten, ettei siellä missä se on, olisi sadan vuoden yksinäisyyttä eikä sen puoleen vuodenkaan, eikä lyhyempääkään.

Juuri yksinäisyyden kukistamisesta uskossa on kysymys. Juuri irralleen joutumista vastaan on evankeliumi. Kristitty kaipaa, koska hän ikävöi yhä välittömämpää yhteyttä ja suorempaa vuorovaikutusta. Tässä elämässä yksinäistyminen, merkitystä vaille jääminen ja syrjään joutuminen vilkuilee hellittämättä olan yli; kunpa pääsisi varmuuteen sitä, että kuuluu ja että kelpaa.

Lukemassani evankeliumissa Jeesus vastaa seuraajiensa lausumattomaan kysymykseen hiukan yllättävästi; on syytä olla tarkkana sen havaitakseen. ’Sekö teitä askarruttaa, että sanoin: ’Vielä vähän aikaa, ettekä te näe minua, taas vähän aikaa, ja te näette minut jälleen’? … Tekin tunnette nyt tuskaa, mutta minä näen teidät vielä uudelleen, ja silloin teidän sydämenne täyttää ilo, jota ei kukaan voi teiltä riistää.”

Luulisi Jeesuksen lohduttavan, että ”te näette minut vielä uudelleen”, mutta niinhän hän ei suinkaan sano. Vielä parempaa kuin nähdä hänet on se, että hän näkee meidät.

 

Nähdyksi tulemisen taivas

Ihmisen suurin onni on katsoa toisen hyväksyviin kasvoihin. Juuri se ja vain se vapauttaa yksinäisyydestä, sadan vuoden tai lyhyemmästä, elämän kokoisesta tai muutoin raskaasta.

Kristityn koti-ikävä on tämän katseen kaipuuta; ja sen kun sitten kokee, ”sydämen täyttää ilo, jota kukaan ei voi meiltä riistää”.

Vanhastaan taivasta on kuvattu ”autuuttavana Jumalan näkemisenä”: se ole vain ’autuasta’ vain ’autuuttavaa’. Autuus, syvä ja ylittämätön onni, syntyy juuri siitä, että saa katsoa suoraan Jumalan hyväksyviin kasvoihin.

Nähdyksi tuleminen ja näkeminen on taivas; taivas on näkemistä ja nähdyksi tulemista, sellaista esteetöntä vuorovaikutusta, jota vain katse voi kannatella.

Alkukeväinen pyhäpäivä muuttolintujen palaillessa, kolmas sunnuntai pääsiäisestä, sopii hyvin suuntaamaan mielen sinne minne kristitty lopulta ikävöi. Mutta samainen vapautuksen ja kevyen hengittämisen ilmapiiri ja aika kääntävät huomion yhtä lailla siihen missä me nyt olemme.

Jos meidän kaipuumme täyttyy vasta kasvoista kasvoihin katsomisessa, mitä siitä seuraa nyt, tämän pääsiäisen jälkeen?

Siitä seuraa taivaan tuominen tälle puolen, sen todellistaminen, että Jumalan valtakunta on jo nyt meidän keskuudessamme.

Jos kerran taivas on täydellistä yhteyteen ottamista, ihmisyyden tunnistamista, arvon tunnistamista, kelpaamista, kuulumista, näkemistä ja nähdyksi tulemista, sitä samaa meidänkin elämänmuotomme on – Herran tähden – oltava.

 

Armon valossa näkee oikeammin

Jumalan kasvojen näkemistä ennakoiden me näemme armon valossa jo nyt oikeammin. Ylösnousseen Kristuksen näkemiksi tulleina meillä on taju sitä, mikä voima rakastavassa katseessa on.

Sen voi sanoa niinkin, että kirkko välittää iankaikkisen elämän ja taivaan todellisuutta, kun kristityt välittävät inhimillisen elämän ja maailman todellisuudesta.

Jos me nyt haluamme katsoa Herraamme kasvoista kasvoihin, me teemme sen silloin, kun otamme yhteyteen emmekä sulje pois, kun me annamme arvon emmekä halveksi, kun me autamme emmekä ole piittaamattomia. Näin Jeesus ainakin itse ajatteli, kun hän samastui asunnottomiin, sairaisiin ja vankeihin: minkä  olette tehneet yhdelle näistä vähimmistä veljistäni, sen te olette tehneet minulle.

Tähän samaan tähtää myös heprealaiskirje, niin kuin kuulimme: ”Lähtekäämme siis hänen luokseen leirin ulkopuolelle, hänen häväistystään kantaen.”

Kun me välitämme, maailmaan välittyy taivaan valtakunnan uusi ja vaihtoehtoinen logiikka. Kun me pääsiäisvirren myötä viritymme ikävöitsemään täältä ikuiseen kotimaahan, me kohtaammekin ylösnousseen jo silloin ja sikäli kuin me katsomme toinen toiseemme suoraan.

Kun me emme väistä, meitäkään ei väistetä; kun me otamme vastaan, meidätkin otetaan vastaan.

Tätä on uskoa Ylösnousseeseen.