Mk. 12:41-44

 

Standardiloput vievät kertomusten tehon
Joskus pienenä – mikä siis on sama kuin hyvin kauan sitten – olin havaitsevinani, että elokuvissa on kolmenlaisia loppuja. Mitä loppujen hienouteen tulee, hierarkia on selvä. Alimpana on onnellinen loppu: se on epäilyttävä, viihteellinen, epätosi ja unnuttava. Siitä voi kyllä pitää, mutta salaa. Yhtä pykälää ylempänä on onneton loppu: se on ajatuksia herättävä, todenmakuinen, kriittinen ja puhutteleva. Siitä kannattaa pitää, julkisesti. Ylimpänä on kuitenkin käsittämätön loppu: se on uusia uria aukova, luova, kokeileva ja – käsittämätön. Siitä on syytä pitää ja pitää huoli siitä, että se näkyy. Kysymyksessä on nimittäin mitä suurimmalla todennäköisyydellä Taide ja Hyvä Maku (kuten huomaatte, isoin kirjaimin lausuttuna).
Vaikka ilkeilenkin ihan tosissani, hierakialle on hyviä perusteita. Onnelliseen loppuun päätyvät tarinat ovat usein liian tuttuja ja liian useasti kerrottuja. Ne ovat yhtä yllätyksettömiä kuin saksalainen peruskoraali – tai mikä se nyt on, se sellainen virsi, jonka loppusoinnut ovat joko aabb tai abab, ja jonka sävel etenee samaan tapaan tasatahtisesti? Jos kertomus veisaa aina samaa virttä, viis siitä, sanoo mieli: tämä ei innosta, ei liikuta eikä liikauta. Ja ehkä Tolstoin Anna Kareninan ensimmäisessä lauseessa on jotakin totta: ‘Kaikki onnelliset perheet muistuttavat toisiaan, jokainen onneton perhe on onneton omalla tavallaan.’ Onnea on vaikea kuvata tavalla, joka ei jotenkin vain toistaisi onnellisuuden edellytyksiä. Ei niitten luetteleminen, kiilloittaminen ja värittäminen vie pitkällekään.
Hieman – muttei ehkä sittenkään kovin – toisin on onnettoman lopun kanssa, vaikka jo Aristoteles kirjoitti sellaisen tragedian teorian, josta ei sittemmin ole päästy yli eikä ympäri. Ehkä onnettomuudet ovat kuitenkin jotenkin omanlaisempia? Vaan silti huonostikin päättyvissä tarinoissa, kas kummaa, kukin osaa kuitenkin odottaa juuri sellaista loppua, joka sitten vihdoin (ja väistämättä) myös tulee.
Ja juuri siksi, juuri tästä liiallisesta standardoinnista, tästä elämän epätodesta käsikirjoittamisesta, nousee tarve johonkin muuhun. Niin kuin vaikka käsittämättömään tai avoimeen; jospa vaikka jokainen avoimeksi jäävä tai käsittämättömästi päättyvä kertomus olisi avoin ja käsittämätön omalla tavallaan?

 

Arkinen hyvyys yllättää yllättävästi
Taiteen ja Hyvän Maun taiteellisuutta ja hyvänmakuisuutta ei siis voi kieltää eikä pyyhkäistä syrjään, vaikka niitä tekeekin mieli välillä hiukan kiusoitella ja näykkiä. Mutta oikeasti minua ovat jääneet mietityttämään pari sellaista elokuvaa, jotka eivät ole sopineet kaavaan, Grand Canyon ja Magnolia. Kysymys ei kylläkään ole vain lopusta, vaan ennemminkin kaikesta. Kun oletan, että Grand Canyonia harvempi on nähnyt, muutama sana siitä, mistä nyt oikein yritänkään puhua.
Grand Canyonin kehyksenä on Los Angeles ja päähenkilöinä maahanmuuttajien asioita hoitava juristi perheineen, hinausauton kuljettaja ja hänen sisarensa perhe sekä laidemmalla (losangeles-elokuvassa ehkä odotettavimmat hahmot) elokuvatuottaja ja sihteeri. Tapahtumat ovat yksinkertaisia: juristin auto sammahtaa keskelle slummia ja hinausauto vetää sen viime hetkellä pois jo uhkaavaksi muuttuneen poikajengin keskeltä. Sihteerillä on ollut juristin kanssa yhden yön suhde, joka ei johda sen pidemmälle. Juristin vaimo käy lenkillä ja löytää pensaista sinne hylätyn meksikolaisvauvan, jonka hän haluaa adoptoida. Elokuvatuottajaa ammutaan reiteen, kun hän ei riittävän nopeasti luovuta ranteesta Rolexia, vaan alkaa puolittain tarjota Ferrariaan.
Elokuvan kummallisuus on siinä, että siinä kerta kerran jälkeen näytetään henkilöitä ja tapahtumia, joista jokainen tietä, kuinka niissä aina käy. Auto pysähtyy slummiin: tuo hakataan ja ryöstetään ja ehkä tapetaan. Tuosta syrjähypystä syntyy suuri draama ja niin edelleen. Mutta kun ei. Tapahtumat jättäytyvätkin siihen, ne hivuttautuvatkin kohti arkisuuta ja tavallisuutta. Ja sitten juuri tähän arkirealismiin katsoja alkaa imeytyä mukaan. Alkaa surra yhteiskunnan jakautumista ja rikollisuuden lisääntymistä, alkaa toivoa aikuisten saavan toisistaan kiinni ja pitävän otteensa, alkaa pelätä lasten turvallisuuden ja tulevaisuuden puolesta. Alkaa – omituisesti – kokea ihmisen kokoisia kokemuksia ja todellisia tunteita. Ja alkaa – perin omituisesti – tunnistaa ihmisenkokoisuuden olevan suurta.
Grand Canyon jää mietityttämään sen vuoksi, että se kuvaa hyvää ja että se kuvaa hyvää tavallisena ja että se yllättää tavallisella, jonka se näyttää väistämättömän totena. Se nostaa palan kurkkuun sillä, mikä sen näyttämänä on suurta: tavallisten ihmisten ilo ja suru, loukkaantuminen ja ilahtuminen, reagoiminen aidosti ja terveesti. Siinä ei ole ollenkaan kysymys siitä onnellisen lopun pakkomielteestä, joka vie uskottavuuden ja epätaiteellistaa – mutta se ei myöskään taivu helppoon tragiikkaan saati halpaan väkivaltaisuuteen. Ja – uskomatonta mutta totta – kaikki on koko ajan aivan käsitettävää… Paitsi se, mihin kummaan minä olenkaan tottunut, kun mutkaton hyvyys minut näin yllättää.

 

Jumala-kertomukset oikaisevat väärintulkintansa väistämättä
Useammin kuin kerran olen miettinyt Raamatun kertomuksia – tämä lienee muuten ammatinvalintakysymys – tältäkin kannalta. Miltä ne alkujaan ovat kuulostaneet? Ovatko ne yllättäneet – ne, jotka Raamatussakin ovat jonkun, niin kuin vaikka Jeesuksen, kertomia tarinoita ja opetuspuheita ja ne, jotka ovat tapahtumakuvauksia ja vasta sen jälkeen kertomuksia elävästä elämästä? Kertomus lesken rovosta, modernimmin kahdesta kuparikolikon puolikkaasta, alun perin kahdesta leptonista ja yhteensä neljännesassista, on voinut olla arvattava tai yllättävä. Jos se alkujaan tosiaan oli nähty ja koettu tapahtuma, se varmaankin yllätti. Mutta voi myös olla, että kysymyksessä on Jeesuksen käyttämä ja jo entuudestaan olemassa ollut opetuskertomus, joka sittemmin vain siirtyi tavallaan hänen suustaan hänen elämäänsä. Siinä tapauksessa sankarin tunnistaminen oli paljon odotettavampaa.
Olisi suotavaa, että me yllättyisimme. Olisi asianmukaista, ettemme me turtuisi. Kertomus lesken rovostakin on parina viime vuotena alkanut jälleen tuntua tuoreelta – tai tuntua ylipäätään missään – kun raamatuntutkijat ovat kyseenalaistaneet sen totunnaisen tulkinnan. Ehkeipä sitä kuullessaan pidäkään lumoutua köyhän lesken anteliaisuudesta tai kuvitella mitään erityistä hänen luottamuksestaan Jumalaan, kun hän heitti pois molemmat omistamansa lantit ja siis koko toimeentulonsa – toisenhan olisi vielä voinut säästää? Ehkäpä pitäisi kiinnittää huomio siihen, miksi jonkun rutiköyhän pitää luopua siitäkin lähes olemattomasta taloudellisesta turvasta, jota hänellä sentään vielä on? Mikä ihmeen systeemi sellaista vaatii ja miksi? Mahtaako tässä kynimisessä ja riistossa olla mitään sellaista, joka muistuttaa meitä omassa maailmassamme jostakin, vie meidät epämukavuusalueellemme? Ja siis yllättää; yllättää itsetyytyväisyydestämme ja yllättää sillä, ettei näytäkään riittävän, että automaattisesti mutta passiivisesti asettuu ihailemaan tutun kertomuksen sankaritarta.
Kertomus kertoo mitä kertoo. Se voidaan lukea vajaasti ja vinosti ja jopa väärin. Se vaikuttaa joskus vahvasti ja joskus ei ollenkaan. Mutta loppujen lopuksi ne kertomukset, jotka asettavat ihmisen Jumalan eteen ja jotka siis näyttävät hänen paikkansa maailmassa viimekätisen kirkkaasti ja loppujen lopuksi aivan selvästi, voittavat aina. Ne tulevat kuulluiksi, koetuiksi ja ymmärretyiksi olennaisesti, osuvasti ja oikein. Ne eivät lässähdä tuohon mainittuun ‘onnellisen lopun pakkomielteeseen’, ne eivät hae epätodenmukaista todenmukaisuutta onnettomuudesta eivätkä ne tukehdu käsittämättömyyden ohueen ilmaan.
Grand Canyonissa öisellä taivaalla kiertelee vähän väliä helikopteri. Ennen kuin alkaa ymmärtää, että tämä kertomus kaikikseen kertoo hyvyydestä, joka todellistuu tavallisessa elämässä, helikopteria pitää uutena uhkana. Mutta sitten tajuaa, mistä onkaan kysymys.