Joh. 21:20-25

 

Olin luultavasti oppikoulun alaluokilla, kun ensimmäisen kerran tajusin, että on olemassa niin sanottua raamattukieltä. Meidän oli pitänyt ottaa kouluun Raamattu, ja valitsin kahdesta mustasta saman kokoisesta selvästi kulumattomamman ja siis varmaankin uudemman.

Kun minun piti lukea tekstiä ääneen, kävikin ilmi, ettei minun kirjassani lukenutkaan samaa kuin muiden. Minulla olikin 1910-luvun käännösehdotus eikä vuoden 1938 kirkolliskokouksen vahvistama ja käyttöön ottama suomennos.

Siihen aikaan kirkolliskokoukset saattoivat jarrutella ja olla hiukan hitaita. Se, mikä minua koulussa hämmästytti, oli minun käännösehdotukseni kieli, joka oli toisten Raamattuja nykyaikaisempaa. Jotenkin jäi pysyvästi mieleen, että minun kirjassani astuttiin veneeseen, mutta muilla venheeseen. Niin oli siinäkin kertomuksessa, jonka jälkisanat tänään Johanneksen evankeliumista kuulimme. Vuonna 1938 Pietari astui venheeseen ja Jeesus kutsui einehtimään. Hehän sentään olivat – hyvä tavaton – Jeesus ja Pietari eivätkä keitä tahansa: kuinka he nyt olisivat voineet nousta veneeseen ja pyytää syömään?

 

Ylevää ja raadollista

Olin jo käynyt sekä rippi- että keskikoulun, kun raamatunkäännöksissä alkoi kokonaan uusi aika. Vuonna 1969 julkaistiin Pentti Saarikosken kääntämä Matteuksen evankeliumi. Yhdessä sen kohutuimmista kohdista Jeesus ei enää käskekään Pietaria ”mene pois minun edestäni, saatana”, ei liioin nykykäännöksen tapaan ”väisty tieltäni, Saatana”, vaan ihan vain suoran suuttuneesti ja malttinsa menettäneesti, että ”mene helvettiin, saatana”.

Kun Jeesus nyt toistaa Pietarille, ”mitä se sinulle kuuluu”, sävy taitaa olla sama. Saarikoski ehkä kääntäisi: ”Mitä se sulle kuuluu” – ja lisäisi jonkin sopivan tai itse asiassa sopimattoman vahvistussanan.

Tilanne on omalaatuinen ja ilmeisen latautunut. Jeesus on juuri kysynyt Pietarilta kolmesti, rakastaako tämä häntä ja antanut kolmesti tehtävän ruokkia ja kaita Herran lampaita ja karitsoita. Sekä kysymys että tehtävän antaminen vaihtelivat hiukan kerrasta toiseen ja kolmanteen. Siihen nähden, missä nyt oltiin, ensimmäinen kysymys on erikoinen: ”Simon, Johanneksen poika, rakastatko sinä minua enemmän kuin nämä toiset?” Ja Pietari vastaa: ”Rakastan, Herra.”

Mutta kun Jeesus ja Pietari ovat hetken päästä jo lähteneet liikkeelle, perässä tuleekin myös ”Jeesuksen rakkain opetuslapsi”. Pietari rakasti Jeesusta eniten, mutta eniten Jeesus rakasti tuota nimetöntä, joka ainakaan ei ollut Pietari, vaan yleisimmän tulkinnan mukaan Johannes, joka myös samastettiin evankeliumin kirjoittajaan.

Toinen rakastaa eniten ja toista rakastetaan eniten, mutta mitä se sulle kuuluu? Aamuhetki järven rannalla on toisaalta kirkas ja sees, juhlallinen ja jotenkin ylösnousemuksellinen, miltei pakahduttava aamuehtoollisineen kaikkineen. Mutta yhtä aikaa se on karun asiallinen, lähes banaali ja sivustakatsojalle melkein kiusallinen: ”Mitä se sulle kuuluu?”

Ehkä tämä matalan ja korkean, ylevän ja raadollisen, maanläheisen ja taivaallisen keskinäinen läpinäkyvyys ja keskenään sovittamaton läsnäolo on tarkoituksellista? Ehkä se vielä evankeliumin vihonviimeiseksi lopuksi muistuttaa samasta kuin sen alku: Sana tuli lihaksi eikä Jumalaa sen koommin pidä hakea ohuista yläpilvistä, vaan tämän maan rannoilta.

 

Meidät on kutsuttu eri tavoin

Niinkin voi olla, että kahden opetuslapsen kutsumuksen erottaminen ”mitä se sulle kuuluu”-tokaisulla tekee vastaansanomattomaksi sen, että vaikka meidät kaikki on kutsuttu, meidät on kutsuttu eri tavoin. Toinen on se, joka liekehtii Jeesuksen häntä kohtaan osoittamasta rakkaudesta ja toinen se, joka korventuu rakkaudesta Jeesukseen.

Toiselle usko on lääke, toiselle avoin haava; toiselle Jumala on avoin syli johon nousta milloin tahtojaan, toiselle poistuva selkä jonka vaivoin saa pidettyä näköpiirissään. Toinen kokee armoa, anteeksiantamusta ja jopa autuutta, toinen ei koe mitään, vaan enintään aavistelee ja ehkä toivoo.

Ihminen on liian pieni ja elämä on liian lyhyt, jotta Jumalaa voisi maistaa, ajatella tai seurata kovinkaan monella tavalla. ”Usko on tie ja Jumalan-tuntemus on tie”; ei ole muuta mahdollisuutta kuin yrittää vastata siihen kutsuun, jonka on saanut. Ei Jeesus pelkästään näpäyttänyt Pietaria ja ärähtänyt ehkäpä hyvinkin alatyylisesti: ”Mitä se sulle kuuluu?” Kun alhainen ja ylhäinen ja maallinen ja taivaallinen kerran läpäisevät toisensa vastavuoroisesti, hän myös kutsui: ”Seuraa sinä minua.” Älä mittaa mitään muilla. Älä katso sivuun, katso minuun. Seuraa sinä.

 

Vastustamatonta ja vapisuttavaa

Kristillinen usko on Kristuksen seuraamista. Se ei tarkoita hänen jäljittelemistään, vaan hänen läsnäolossaan elämistä ja asettumista vuorovaikutukseen hänen kanssaan. Se on liikkeellä oloa. Se merkitsee menemistä sinne minne ei omista lähtökohdistaan olisi osannut, voinut tai halunnut mennä.

Siinä on jotakin vääjäämätöntä ja käpertymätöntä; yhtä aikaa kuin se on vastustamatonta ja lumoavaa se huimaa ja vapisuttaa. Se on aivan liikaa, se on mahdotonta – eikä mitään muuta mahdollisuutta kuitenkaan ole, jos kerran, jos kerrankin, on saanut osuman sanoista: ”Seuraa sinä minua.”

Paljon Jeesus seuraajiensa elämässä tekee. Jos kaikki vietäisiin kohta kohdalta kirjaan, luulen, etteivät koko maailmaan mahtuisi ne kirjat, jotka pitäisi kirjoittaa.