Henki ajaa suostumaan

Olipa lyhyt evankeliumi. Tuskin ehti pystyyn nousta, ennen kuin taas istuuduttiin.

Markus on – tapansa mukaan – evankelistoista vähäsanaisin. Ensi kuulemalta tuntuu siltä, ettei hän kerro juuri mitään. Tai ettei noista vajaasta parista rivistä ainakaan miksikään evankeliumiksi ole. Silloin on kuitenkin kysymys meidän ensi-kuulemisestamme. On nimittäin enemmän kuin todennäköistä, että Markuksen evankeliumin ensimmäiset kuulijat tai lukijat tajusivat tässä paljonkin. Vain muutama sana, pari kolme toteamusta, mutta ne ovat kuin särö muurissa tai rako seinässä: siitä katsoessa näkyy kokonainen maailma.

Jopa suomen kielessä tuon kolme lauseen evankeliumin kaksi jälkimmäistä lausetta kuulostavat rytmikkäiltä: ne voisivat olla osa laulua tai runoa. ’Neljäkymmentä päivää hän oli autiomaassa Saatanan kiusattavana. Hän eli villieläinten joukossa, ja enkelit pitivät hänestä huolta.’ Jos uskontunnustus kuvaisi Jeesuksen elämänvaiheita vielä yksityiskohtaisemmin kuin se nykyisellään tekee, siinä voisivat olla juuri tuollaiset rivit. Ties vaikka ne ovatkin siirtyneet Markuksen evankeliumiin jostakin meille tuntemattomaksi jääneestä tärkeiden tapahtumien litaniasta, ehkä jopa sellaisesta, jota aivan alussa toistettiin jumalanpalveluksessa.

Jos noilla kahdella virkkeellä kerrottaisiin ja kerrattaisiin pelkästään jonkinlaista tapahtumahistoriaa, tuskin ne olisivat tuollaisina, noin iskevinä, säilyneet. Alkuperäiset kuulijat, lausujat ja lukijat kuitenkin ymmärsivät, että ne kertaavat pelastushistoriaa. Ne välittävät jotakin olennaista siitä, kuka Jeesus oikein oli, mitä hän teki ja miksi kaikki tämä on meille tärkeää. Jopa elintärkeää.

Ensiksikin ’Henki ajoi’ – niin kuin Markus sen sanoo – Jeesuksen erämaahan oitis hänen kasteensa jälkeen. Siinä muodossa kuin evankeliumi kirkossa luetaan, tätä ei huomaa, mutta sillä tavoin Markus kertoo: ensin Jeesus kastetaan, ja ’Henki laskeutui häneen kyyhkysen tavoin’. Mutta sitten jatketaan: ’Heti Henki ajoi hänet autiomaahan.’ Nämä kuuluvat yhteen. Ehkä jopa niin, että koska Jeesus otti Johanneksen kasteen, koska Henki laskeutui häneen ja koska taivaista kuului ääni ’Sinä olet minun rakas Poikani, sinuun minä olen mieltynyt’, juuri siksi hänet ajettiin autiomaahan.

Nykyäänhän meille on selvää, ettei Hengen täyteys eikä Pojaksi julistaminen merkinnyt voittoisaa uraa juhlittuna Messiaana, koska nythän me tiedämme, kuinka kaikki sittemmin kävi. Saattaa olla vaikeaa tavoittaa, kuinka rajusta jännitteestä ja valtavista vastokohdista oli kysymys. Ensin korkein mahdollinen tunnustus ja suurin mahdollinen voima ja heti  – niin kuin Markus usein muutenkin kiirehtii sanomaan – autiomaa, nälkä ja saatana. Kristus vietiin koht’siltään suostumisen, kuuliaisuuden ja itsestä luopumisen tielle. Joka ensi kerran kuuli Markuksen kertovan Jeesuken kasteesta, tuskin tällaista jatkoa odotti – mutta niin vain tämän Vapahtajan outous ja erikoislaatuisuus tehtiin tiettäväksi heti.

 

Tässä on enemmän kuin Mooses ja Elia

Toiseksi jokainen jolle evankeliumi aikoinaan luettiin, höristi korviaan kuullessaan luvun 40. Mitä sillä tahdotaankaan sanoa, mistä muistuttaa? Viitataanko kahden Jumalan miehen kokemuksiin, Mooseksen ja Elian? Mooses oli Siinain vuorella 40 päivää kahden Jumalan kanssa ja Elia taas pakeni Hoorebille 40 päivän matkan yhden ainoan aterian voimin. Oli sitten nimenomainen tarkoitus tai ei, jonkun mieleen he ainakin varmasti tulivat. Ja myöhemmin Markus kertookin, kuinka Mooses ja Elia näyttäytyivät kirkastusvuorella yhdessä Jeesuksen kanssa – ja silloin kuultiin melkein samat sanat kuin vast’ikään Jordanilla: ’Tämä on minun rakas Poikani, kuulkaa häntä!’

Meitä ei taaskaan sen kummemmin hätkäytä, jos 40:llä luodaan viittauksia ja muistumia Moosekseen ja Eliaan. Aluksi se kuitenkin oli tavaton haaste: väitettiin siis, että tämä Nasaretin Jeesus, tämä galilealainen saarnamies, kuului samaan sarjaan kuin itse Mooses tai Elia. Tai jopa että hän ei vain saavuttanut näitä vaan ohitti, ei vain yltänyt samalle tasolle, vaan ylitti: viimeistään kirkastusvuorikertomus sen sanoo, kun se vaihtaa vanhan liiton vuoren uuteen ja vanhan lain antajan uuden rakkauden lain opettajaan.

Luvun 40 voi kyllä kuulla toisinkin – ja jokseenkin yhtä hyvin perustein. 40 ja autiomaa: sehän on selvästikin Israelin kansan korpivaellus, raskas ja vaikea 40-vuotinen matka Egyptin orjuudesta Kanaanin maahan. Autiomaa ei kuitenkaan ollut vain lankeemusten paikka ja koettelemusten tyyssija: siellä myös kasvettiin Jumalan kansaksi aivan erityisellä tavalla. Jopa niin, että joku profeetta saattaa puhua Jumalan suulla: ’Katso! MInä suostuttelen hänet mukaani, vien hänet autiomaahan, puhun hänelle suloisesti. … Siellä hän vastaa kutsuuni kuin nuoruutensa päivinä, kuin silloin, kun hän lähti Egyptistä.’ (Hoos 2: 16, 17b) Kun Jeesus lähtee autiomaahan, hän ei lähdekään Jumalan läheisyydestä saatanan kotikulmille, vaan – Hengen viemänä – koettelemusten kouluun ja kutsumuksen kypsytykseen.

 

Mielleyhtymät virkistävät ymmärrystä ja muistikuvia

Mitä – kolmanneksi – villieläimet ja enkelit alun perin tuntuivat kertovan, sitä me emme enää varmuudella tiedä. Voi olla, että siinä vahvistetaan juuri yhteyttä korpivaellukseen. Silloinhan Israel viimeisen Mooseksen kirjan mukaan johdatettiin ’suureen ja pelottavaan autiomaahan, joka on täynnä myrkkykäärmeitä ja skorpioneja’ – ehkä pieniä, mutta sitäkin petollisempia petoja. Ja kun autiomaassa taivaasta sataneeseen mannaan joskus on viitattu ’enkelien leipänä’, voi olla, että enkelien huolenpidolla halutaan muistuttaa juuri tästä. Tai sitten Markuksen kuulijat ja lukijat jo tunsivat myöhäisjuutalaisen Naftalin testamentin, jonka mukaan hurskasta koskee kolminkertainen lupaus: saatana väistyy, pedot pakenevat ja enkelit pitävät hänestä huolta. Tai sitten pedot eivät olekaan uhkaavia, koska Messiaan myötä ollaan jo palaamassa paratiisilliseen tilaan.

Eipä näin ollen ihme, kaikessa tässä runsaudessa, että nuo kaksi virkettä vakiintuivat melkein uskontunnustuksen tapaisiksi muistolauseiksi. ’Neljäkymmentä päivää hän oli autiomaassa Saatanan kiusattavana. Hän eli villieläinten joukossa, ja enkelit pitivät hänestä huolta.’ Ne rakentavat yhteyksiä ja mielleyhtymiä, jotka saavat ihastelemaan Jumalan pelastustekojen moninaisuutta, jatkuvuutta ja kestävyyttä. Ne tuovat julki, miten vanha liitto päättyy ja täyttyy ja miten uusi sen ylittää ja täyttää. Ja ne kertovat, millainen Messias mille tielle heti alkujaan astui.

 

Olennaista on pysyä Jumalan tekojen jatkumolla

Meille tämä evankeliumi on luettu paastonajan ensimmäisenä sunnuntaina. Se ei yllytä meitä menemään 40 päiväksi ruoatta metsään, mutta siihen se yllyttää, että me taas tänäkin vuonna pitkäperjantain ja pääsiäisen alla suostuisimme itsetutkiskeluun. Että me keskittyisimme ja rauhoittuisimme. Jos Jeesuksen oli tarpeen mennä tyhjään ja karuun autiomaahan päästäkseen sinuiksi kutsumuksensa kanssa, kuinka paljoa enemmän meille on tarpeen vetäytyä virikkeiden tulvasta saadaksemme otteen siitä, mikä elämässä onkaan olennaista. Silloin saattaa vahvasti samastua autiomaassa kiusaantuvaan Jeesukseen: senkin verran paljas ja siinäkin määrin rehellinen itsensä tarkastelu kuin meille on mahdollista, ei tuota pelkästään mielihyvää. Mutta yhtä aikaa voi kokea myös sen, mitä meille Jeesuksesta kerrotaan: tämä on Hengen työtä ja viime kädessä tämä tekee meille hyvää ja on suorastaan meidän parhaaksemme. Ja kaiken aikaa meitä varjelevat hyvän Jumalan enkelit.

Tämä evankeliumi on tänään luettu meille myös piispantarkastuksen päättävässä messussa. Kiikoisten seurakuntaa kokonaisuutena se tuskin ensisijassa kutsuu paaston kaltaiseen itsetutkiskeluun – niin kuin se siis meitä jokaista kristittyä erikseen kutsuu. Seurakuntaa se muistuttaa siitä, kuinka moninaiset, jatkuvat ja suorastaan loppumattomat ovat Jumalan pelastusteot: se, mitä tapahtuu nyt, asettuu samalle jatkumolle sen kanssa, mitä ennen on koettu. Runsaat puolitoista vuosisataa Kiikoisissa on ollut oma seurakunta ja noin sata vuotta tuosta ajasta se on ollut itsenäinen. Jatkaa seurakunta sitten itsenäisenä tai kappeliseurakuntana – sananmukaisesti Kuttukappelina – tai ovat rakenteet sitten mitkä tahansa, mikseipä silmämääränä olisi sen jatkaminen, josta ylpeä kiikoislainen sanonta todistaa: ’Sää soratkin estää, vaan ei Raurun ompeluseuraa.’ Sitoutuminen ja omistautuminen uhmaavat olosuhteita ja vaikeuksia. Ehkei sentään samaan tapaan kuin mitä autiomaassa paastoava saa kokea, mutta siinä määrin, että ymmärtää, kuinka olennaista on pysyä uskollisena. Kävi kuinka kävi, tämä kaunis kirkonmäki on edelleen sama kiintopiste kuin aina; sama kuin silloin, kun Jumalan tekoja ihmettelivät ne, jotka nyt odottavat ylösnousemusta tämän mäen mullassa.

Ja enkelit, Jumalan enkelit, pitävät meistä kaikista huolta.