Ap.t. 2: 1-13

 

Kun sitten koitti helluntaipäivä, he olivat kaikki yhdessä koolla. Yhtäkkiä kuului taivaalta kohahdus, kuin olisi käynyt raju tuulenpuuska, ja se täytti koko sen talon, jossa he olivat. He näkivät tulenlieskoja, kuin kieliä, jotka jakautuivat ja laskeutuivat itse kunkin päälle. He tulivat täyteen Pyhää Henkeä ja alkoivat puhua eri kielillä sitä, mitä Henki antoi heille puhuttavaksi.

Jerusalemissa asui hurskaita juutalaisia, joita oli tullut sinne kaikkien kansojen keskuudesta, mitä taivaan alla on. Kun tämä ääni kuului, paikalle kerääntyi paljon väkeä, ja hämmästys valtasi kaikki, sillä jokainen kuuli puhuttavan omaa kieltään. He kysyivät ihmeissään: ”Eivätkö nuo, jotka puhuvat, ole kaikki galilealaisia? Kuinka me sitten kuulemme kukin oman synnyinmaamme kieltä? Meitä on täällä partilaisia, meedialaisia ja elamilaisia, meitä on Mesopotamiasta, Juudeasta ja Kappadokiasta, Pontoksesta ja Aasian maakunnasta, Frygiasta, Pamfyliasta, Egyptistä ja Libyasta Kyrenen seudulta, meitä on tullut Roomasta, toiset meistä ovat syntyperäisiä juutalaisia, toiset uskoomme kääntyneitä, meitä on kreetalaisia ja arabialaisia – ja me kaikki kuulemme heidän julistavan omalla kielellämme Jumalan suuria tekoja.”

He eivät tienneet, mitä ajatella. Ihmeissään he kyselivät toinen toiseltaan: ”Mitä tämä oikein on?” Mutta jotkut pilkkasivat: ”He ovat juovuksissa, makeaa viiniä täynnä.”

 

Se mikä on olennaista, on yhteistä kaikille

Edustuslaitoksista on joskus todellista hyötyä. Kun meidän kirkollemme muutamaa vuotta sitten valmisteltiin uutta kirkkokäsikirjaa, helluntain epistolaa ajateltiin – käytännön syistä – lyhentää. Siitä ehdotettiin jätettäväksi pois tuo luettelo, jossa on väkeä kuin helluntaiepistolassa. Mutta niin vain kirkolliskokouksesta, joka toimii aivan hämmästyttävässä määrin samaa työjärjestystä ja työtapaa noudattaen kuin eduskunta, tuli lopputuloksena tämä äsken lukemani teksti meedialaisineen ja arabialaisineen kaikkineen.

Tavallaan olisi riittänyt todeta, että ”jokainen kuuli puhuttavan omaa kieltään”. Mutta toisaalta se olisi ollut aivan riittämätöntä. Kuulijalle tai lukijalle olisi jäänyt aivan peittoon ja kokonaan kokematta, mitä se sellainen kuuleminen oikein oli ja mitä se merkitsi. Vasta kun luetellaan kaiken maailman Pontokset ja Pamfyliat syntyy taju siitä, että tämä tosiaan koski kaikkia.

Helluntaiepistolan voi kuulla vain jonkinlaisena varhaisena simultaanitulkkauksena, ihmeenä sinänsä. Sillä on kuitenkin myös toinen ja varsin terävä kärki: se kertoo siitä, että Jeesuksen seuraajien puhe saavutti vastakaikua ja oli siinä mielessä ymmärrettävää, olipa kuulija sitten Pohjanmaalta, Vantaalta Helsingin seudulta, Savosta, Karjalasta, Kainuusta tai Keski-Suomen maakunnasta.

Kaikki tavoittivat, taustastaan ja elämänympäristöstään riippumatta, sen mikä heidän kannaltaan oli olennaista – koska se, mikä on olennaista, on viime kädessä aivan tavattoman yhteistä kaikille ihmisille.

Viime sunnuntaina – siis helluntaina – kirkoissa luetussa Vanhan testamentin tekstissä profeetta Jeremia käyttää Jumalan ääntä ja sanoo: ”Minä panen lakini heidän sisimpäänsä, kirjoitan sen heidän sydämeensä.”

Jeremiankin julistuksessa kysymyksessä on eräänlainen helluntai-ihme, uusi liitto aiempaa välittömämmässä ja kiinteämmässä Jumala-yhteydessä. Mutta kun Paavali Uuden testamentin puolella kirjoittaa roomalaisille (2:14-15) samasta aihepiiristä, hän toteaa, että laki oikean ja väärän tajuna on ihmisellä sisimmässään jo ihan hänen ihmisyyttään, luotuisuuttaan ja sellaisenaan: ”Pakanakansatkin, joilla ei ole lakia, saattavat luonnostaan tehdä, mitä laki vaatii. Silloin pakanat, vaikkei heillä lakia olekaan, ovat itse itselleen laki. Näin he osoittavat, että lain vaatimus on kirjoitettu heidän sydämeensä. Siitä todistaa heidän omatuntonsakin, kun heidän ajatuksensa syyttävät tai myös puolustavat heitä.”

 

Hyvän elämän edellytykset ovat kaikkialla samat

Ihmisiä me kaikki olemme, järkinemme, ominetuntoinemme, tarpeinemme ja toiveinemme. Yhdessä jaetun ihmisyyden vuoksi me myös pystymme puhumaan keskenämme ja ymmärtämään toisiamme: vaikka toisaalta välillä tuntuukin siltä, että jotkut muut olisivat ihan toisesta maailmasta – jostain ihme Frygiasta tai Kappadokiasta – ja että he puhuisivat jotakin aivan vierasta kieltä – jotain kumman kreetankieltä tai arabiaa – toisaalta puhutaan samoista kaikkien ymmärtämistä olennaisuuksista.

Hyvä elämän edellytykset ovat kaikille kaikkialla kovin samat: vastaanotetuksi tuleminen, joukkoon ottaminen ja yhteen kuuluminen; riittävä toimeentulo ja siihen liittyvän uhkan poissaolo; elämän mielen ja merkityksen todellistaminen ja rikastaminen niin yksin kuin yhdessäkin kulttuurista nauttimalla ja uskontoa harjoittamalla. Lista on yhä aikaa yksinkertainen ja lyhyt ja yhtä aikaa monimuotoinen ja pitkä: elämä on viehättävän simppeliä, mutta kiehtovan kaikenkirjavaa.

Me kristityt jaamme sellaisen uskonnollisen perinnön, jossa alusta alkaen on vaadittu ihmisen perustaviin tarpeisiin vastaamisesta. Mitä yhteenkuulumiseen tulee, Raamatun ensi lehdellä Jumalan kerrotaan toteavan, että ”ei ole hyvä ihmisen olla yksinään”. Mitä taas elämisen yhteiskunnallisiin ja taloudellisiin ehtoihin tulee, ei profeetoista ensimmäinenkään, 700-luvulla eKr. vaikuttanut Aamos, jättänyt mitään epäselväksi puhuessaan hänkin Jumalan suulla niin kuin Jeremia (5:23-24): ”Vie pois minun luotani virsiesi pauhu! En halua kuulla sinun harppujesi helinää. Mutta oikeus virratkoon kuin vesi ja vanhurskaus kuin ehtymätön puro.”

Riittää, että tuntee Uutta testamenttia ja Jeesuksen toimintaa aivan pintapuolisestikin, jotta huomaa hänen liittyvän samaan perinteeseen eikä suinkaan sen vähiten radikaalina toteuttajana. Pykälät ja kultti eivät ole itsetarkoituksia, vaan ihminen: ei ihminen ole sapattia varten, vaan sapatti ihmistä varten. Ulkopuolelle eivät kuulu naiset eivätkä lapset, eivät julkisyntiset eivätkä vierasuskoiset, eivät köyhät eivätkä vammaiset.

Riskiryhmää ovat päinvastoin ne, joilla taloudellista, yhteiskunnallista ja uskonnollista valtaa: heillä on kiusaus – vieläpä sellainen kiusaus, johon on hyvinkin tyypillisesti langettu – olettaa hyvän asemansa olevan jotenkin ansaittu eikä saatu. He ovat vaarassa – vieläpä usein sellaisessa vaarassa, joka onkin muuttunut mahdollisuudesta todellisuudeksi – vieraantua perusarjesta ja sen vaivalloisuudesta ja kylmetä sitä elävien tarpeille.

 

Ettei menettäisi herkkyyttään

Vaikka ”pakanat… osoittavat[kin], että lain vaatimus on kirjoitettu heidän sydämeensä”, ei ole järin ihmeellistä, että kristitty alkaa tässä vieraantuneisuudessa ja kylmäsydämistymisessä kaivata jotakin erityistä ja ihmeellistä, ettei menettäisi herkkyyttään ja paatuisi omassatunnossaan. Senhän meistä jokainen tietää, ettei sellaisen helluntai-ihmeen myötä saa sen suurempaa poliittista viisautta saati jumalallista arvovaltaa.

Mutta sitä voi saada ja sitä on syytä olla, että tajuaa kaikessa työssään ja vaikuttamisessaan ihmisyyden olevan jakamaton, olimmepa itse sitten kuinka partilaisia tahansa. Jos rukoilee avukseen kaikkivaltiasta jumalallista Henkeä, saa väistämättä osakseen kutsumuksen toimia kaikenkattavassa inhimillisessä hengessä.

Tule, Pyhä Henki, tänne,
laskeudu taivaasta alas
meidän sydämissämme Kristusta kirkastamaan.
Pese se, mikä saastainen on,
kastele se, mikä kuiva on,
paranna, mikä haavoitettu on,
pehmitä, mikä kova on,
lämmitä, mikä kylmä on,
etsi kaikkia eksyneitä.
Aamen.