Matt. 25:1–13

 

Mitä tapahtuu, kun öljy loppuu? Millaista on elämä öljyn jälkeen? Vastaus riippuu siitä, mitä ajatellaan kysyttävän. Paneudutaanko valvomisen sunnuntain evankeliumitekstiin vai onko käsillä tuore kirja Suomi öljyn jälkeen, joka pohtii miten sitten eletäänkään, kun öljy on niin vähissä, ettei ainakaan näin eletä. Tai sitten, yhtä kaikki, kysytään jotakuinkin yhtä ja samaa.

Siihen aikaan, kun Karkun kirkkoa rakennettiin, elämä ei vielä ollut lähellekään näin öljypohjaista. Vaikka autoilu ja liikenne ylipäätään kuluttaakin öljystä vain osan, jotakin se kertoo, että maassa oli ehkä  tuhat autoa ja niistä noin kaksi kolmannesta Helsingin ulkopuolella – mahdollisesti jokin joskus myös täällä. Bensiinin myynti oli juuri siirtymässä apteekeista huoltoasemille.

 

Kun piintyneet katsantokannat liestyvät

Elämä oli paikallisempaa, hidasrytmisempää, luontaisempaa ja perinteisempää. Lisäksi se oli tautisempaa ja lyhyempää ja köyhempää. Mutta muuttumassa se oli: vaikka teollinen vallankumous saattoi tuntua kaukaiselta, se oli hyvää vauhtia meneillään. Itse asiassa maailma ja Suomi sen mukana oli jo vuosikymmeniä elänyt syvää murrosta. Jos kaupunkimaisemiin alkoi kohota tehtaanpiippuja, myös ihmisten mielenmaisemaan nousi jotakin ennen kokematonta.

Jo 1800-luvun puolivälissä pari yhteiskuntafilosofia kuvasi tämän elämänkokemusta koskevan kehityskulun luonnetta tällä tavoin: ”Kaikki piintyneet, ruostuneet suhteet ja niihin liittyvät vanhastaan arvossa pidetyt katsantokannat liestyvät, kaikki vasta muodostuneet vanhenevat ennen kuin ehtivät luutua, kaikki säätyperäinen ja pysyvä katoaa, kaikkea pyhää häväistään, ja ihmisten on lopulta pakko tarkastella asemaansa elämässä ja keskinäisiä suhteitaan avoimin silmin.”

Ja silloin, kun kaikki tämä alkoi olla täälläkin tunnistettavissa, rakennettiin Karkun kirkko. Hyvässä hengessä, hyvässä yhteisymmärryksessä ja ilman rakennusaikaisia onnettomuuksia. Sitä kukaan ei tiennyt, että vain vajaata vuotta sen jälkeen, kun kirkko oli vihitty Kristuksen tulemisen kirkoksi, Eurooppa ja maailma suistuisivat suorastaan lopunajalliselta tuntuvaan sotaan, joka – viimeistään – rajasi jonkin vanhan ja jonkin uuden aikakauden toinen toisistaan.

Eikä sitä voitu tietää, että runsaan neljän vuoden päästä vihkimisestään kirkko toimisi varustuksena katkerassa sisällissodassa, joka – viimeistään – kertoi, että elämänmuodot ja elämänkokemukset olivat eriytyneet toinen toisistaan jo siinä määrin, että ihan vihaksi pisti.

 

Ihminen on joka tapauksessa Jumalan varassa

Mutta silloin siis rakennettiin kirkko. Ja vihittiin se viimeisenä adventtisunnuntaina 1913 Kristuksen tulemisen kirkoksi. Kirkkovuoden lopun tekstit ovat kovin samanhenkisiä kuin kirkkovuoden alunkin: vertaus tai kehotuspuhe kymmenestä morsiusneidosta viittaa tietenkin juuri Kristuksen tulemiseen. Hän on se sulhanen, jota odotetaan, ja morsian on hänen kirkkonsa, kristillinen seurakunta. Tuommoisena aikana tämä kirkko vihittiin: jälkeenpäin katsottuna hyvinkin dramaattisena ja ehkä jo silloinkin murrosluonteestaan jollain tavoin myös tietoisena. Mutta toisaalta, sittenkin, tulevaisuutta näkemättä ja siihen valmistautumatta.

Morsiusneidot olivat puolittain valmistautuneita, puolittain ei – mielipidemittauksissa olisi saatu 50 prosentin kannatus sekä sulhasen varhaiselle saapumiselle että myöhäisemmälle, virhemarginaalin ollessa niin-ja-niin monta prosenttiyksikköä. Asiallisemmin kuvattuna osa oli varautunut toisenkinlaiseen tulevaisuuteen ja osa vain odotettavissa olevimpaan. Osa ajatteli asioiden menevän niin kuin niiden oli tapana mennä, kun taas osa piti mahdollisena katkosta, epäjatkuvuutta ja odottamattomuutta. Eikä tarvitse hetkeäkään miettiä, kummanlaisia kymmenen lampun kertomus kehottaa sen kuulevia olemaan.

Se kehottaa olemaan sellaisia, jotka ovat aina valmiita, tapahtui mitä tapahtui. Sellaisia, joiden kannalta on loppujen lopuksi jokseenkin se ja sama, katkeaako tämä vai jatkuuko: ihminen kun nyt on joka tapauksessa koko ajan Jumalan varassa ja aina toinen toisestaan riippuvainen, kävi kuinka kävi.

 

Tarvitseeko pyhä puolustuksekseen graniittilinnoja?

Hienoa – mutta vaikeaa. Uljasta – mutta kuinkahan tavoitettavissa. Vaikka hyvin ymmärtäisikin, mitä kymmenen morsiusneidon kertomus ajaa takaa, voi silti joutua toteamaan, ettei ollenkaan ole varma omasta joka-aikaisesta varmuudestaan. Usko kun on tie ja Jumalan-tuntemus on tie: saatan olla alussa, sivussa tai ojassa. Voin olla väsähtänyt, pysähtynyt tai nääntynyt. Tietä kun kuljetaan, ajat, paikat ja hetket eivät ole ollenkaan yhtäläisiä: toista olisi lähteä kohtaamaan Herraansa keskeltä hengellistä kuivaa kautta tai uskossaan peräti tympääntyneenä kuin riemuissaan, lohdutettuna ja sielu hehkuen.

Ehkei kertomus kuitenkaan ensisijaisesti vaadi, vaan huomauttaa. Aina sen on joka tapauksessa katsottu varoittavan. Varoittavan siitä, ettei kukaan katsoisi voivansa pitää taukoa luottamuksessaan Jumalaan eikä ehdoin tahdoin suostuisi siihen, ettei usko enää vaikuttaisi elämään. Jos – tai kun – usko on tie, on eri asia kompuroida ja kompastella sillä kuin heittää sikseen koko takkuinen vaellus tai lykätä matkan jatkaminen jonnekin epämääräiseen ja epävarmaan tulevaisuuteen.

Jos kerran usko on tie ja kun kerran sen kuuluu vaikuttaa elämään, se tie kulkee juuri sen maailman halki, jossa kukin juuri nyt elää ja juuri siinä elettävän elämään se vaikuttaa. Vuonna 1913 tämä kirkko otettiin käyttöön siinä ajassa ja sen mielenmaisemissa. Se oli kuin olikin aikaa, josta jo aikalainen olisi voinut sanoa, että tämä sana on käynyt toteen korvien kuullen ja silmin nähden: ”Kaikki piintyneet, ruostuneet suhteet ja niihin liittyvät vanhastaan arvossa pidetyt katsantokannat liestyvät, kaikki vasta muodostuneet vanhenevat ennen kuin ehtivät luutua, kaikki säätyperäinen ja pysyvä katoaa, kaikkea pyhää häväistään.”

Silti tällaiseen yhteiskuntaan ja tähän mielenmaisemaan rakennettiin mitä kiintein rakennus, kivinen kirkko. Siksikö, ettei tajuttu, kuinka ”vanhastaan arvossa pidetyt katsantokannat liestyvät” ja ”kaikkea pyhää häväistään”, että aika ajoi jo ohi? Vai vanhastaan arvossa pidetyn ja pyhän puolustamiseksi graniittilinnoituksin? En usko kumpaakaan.

 

Onko usko todellisuuspakoa vai tosielämän jaksamista?

Eiköhän tämä kirkko ole tässä siksi, mihin tuo lainaus päättyy: ”Ihmisten on lopulta pakko tarkastella asemaansa elämässä ja keskinäisiä suhteitaan avoimin silmin.”

Se sulhanen, se Herra, jota viisi sellaista ja viisi tällaista morsiusneitoa odottavat, hän se meidän silmämme on aukaissut. Hän se – koko olemisellaan, opetuksellaan ja kohtalollaan – on pakottanut meidät tarkastelemaan asemaamme elämässä ja keskinäisiä suhteitamme kaihtelematta.

Hän ei ole, milloin lempeästi ja milloin hyvin vähän lempeästi, jättänyt meille mahdollisuutta olla kohtamaatta realiteetteja, koskivat ne sitten itseämme, toisia, maailmaa ylipäätään tai Jumalaa. Ja tämän lahjomattoman realismin myötä hän on myös antanut meille toivon: vain tosipohjaisesti voi toivoa, kun taas selittely ja kuvittelu tuottavat vain toiveajattelua vailla katetta.

Ei ole ollenkaan todennäköistä, että nuo yhteiskuntafilosofit, jotka niin osuvasti kuvasivat maailman muuttumista, ajattelivat sitä, että juuri Kristus pakottaisi ihmiset tarkastelemaan ”asemaansa elämässä ja keskinäisiä suhteitaan avoimin silmin”. Eivät Karl Marx ja Friedrich Engels monessa muussakaan suhteessa olleet oikeassa, niin terävästi ja suorastaan profeetallisesti kuin he länsimaisen elämänmuodon muuttumisen näkivätkin. Uskonto ei ole kansan oopiumia, jolla se huumaa itsensä tosimaailman kärsimyksiä paetakseen. Kristus-usko on kansan luomuruokaa, jolla se pysyy kunnossa kärsimyksiä lievittääkseen ja tosielämää jaksaakseen.

 

Jumalan sanan kärki: nähdä maailma toisin

Tämän takia tämä kirkko on tässä. Pitkäaikainen kirkkoherra K.E. Rinne vei vuonna 1934 syntyneen rippikoululaisikäluokan ulos ja kierrätti heillä kirkon. Tehtävänä oli etsiä kaksi samanlaista kiveä. Vaikka räystään alla näyttikin ensi näkemältä sellaisia olevan, ne olivat silti vähän eripituisia.

Opetus Rinteen omin sanoin oli tämä: ”Me olemme temppelin kiviä. Tärkeintä ei suinkaan ole, että olemme samanlaisia. Se ei ole mahdollistakaan. Jumalan luomistyön rikkaus näkyy erilaisuudessa. On valkoihoisia, mustia, keltaisia ja punertavia. Ja satoja eri kieliä. Mutta missä Kristuksen evankeliumi Pyhän Hengen vaikuttamana kohtaa ihmisen, siitä tulee elävä kivi ja se rakentuu toisten kanssa temppelirakennukseksi. Siksi me uskallamme joka sunnuntai lausua: Minä uskon pyhän yhteisen seurakunnan ja pyhäin yhteyden.”

Niinpä tämä kirkko on yhtä aikaa tila ja paikka ”Ihmisten … tarkastella asemaansa elämässä ja keskinäisiä suhteitaan avoimin silmin” ja yhtä aikaa se on tällä tavoin, uskon silmin, katselevan ihmisjoukon kuva ja symboli. Se on rakennus, jossa jaetaan sakramenttia ja saarnataan Jumalan sanaa; Jumalan sananhan olemus ja kärki on juuri siinä, että me näkisimme maailman toisin, uskon avoimin silmin. Ja se on rakennus, joka muistuttaa meitä kutakin erilaisuudestamme ja ominaislaadustamme, keskinäisten suhteidemme moninaisuudesta ja jakamisen välttämättömyydestä. Sekä asemamme haavoittuvuudesta yksin ja sen vahvuudesta toinen toistemme kanssa.

Karkun kirkko on aloittamassa toista vuosisataansa. Aika ei ole ainakaan sen vähemmän raskaana odotuksesta kuin sata vuotta sitten. Nyt meidän on pakko kysyä, mitä me teemme ja miten me elämmekään, ellei meillä ole öljyä. Me emme tiedä, kuinka tyhmiä morsiusneitoja me olemme viimeisen sadan vuoden aikana olleetkaan tai kuinka viisaita ratkaisuja me pystymmekään kehittämään.

Sekin meidän on työläs hahmottaa, kuinka unessa tai valveilla ne ovat olleet, jotka meidän yhä monimutkaisemmassa ja keskinäisriippuvaisemmassa maailmassamme ovat suuria ratkaisuja tehneet. Mutta semmoista aavistusta vain on vaikea välttää, että meitä, meidän lapsiamme ja lapsenlapsiamme on odottamassa yhteiskunta ja elämänmuoto, joka on kovin erilainen kuin se, mihin me olemme tottuneet.

Ehkä siihen siirrytään kivuliaasti. Ehkä se tuntuu kokonaan toiselta aikakaudelta. Ehkä se tuo mukanaan tämän tutunoloisen maailman lopun, vaikkei maailmanloppua: ehkä valmistautumisessa siihen on jotakin olennaisesti samaa kuin kirkkovuoden lopussa ja adventissa. Ehkä. Mutta aivan varmasti siihen voivat suhtautua poikkeuksellisen luottavaisesti ne, jotka Kristus on saattanut tarkastelemaan asemaansa elämässä ja keskinäisiä suhteitaan uskon avoimin silmin. Ne, joilla on öljyä, kun öljyä ei ole.