Saarna Isossakyrössä

Mark. 7: 31-37

Jeesus lähti sitten taas Tyroksen seudulta ja tuli Sidonin ja Dekapoliin alueen kautta Galileanjärvelle. Siellä hänen luokseen tuotiin kuuro mies, joka ei pystynyt kunnolla puhumaan, ja häntä pyydettiin panemaan kätensä miehen päälle. Jeesus otti hänet erilleen väkijoukosta, pani sormensa hänen korviinsa, sylkäisi ja kosketti hänen kieltään. Sitten hän katsahti taivaalle, huokasi ja sanoi kuurolle: ”Effata.” Se merkitsee: aukene. Silloin miehen korvat aukenivat ja hänen kielensä vapautui, niin että hän puhui selkeästi.
Jeesus kielsi ihmisiä kertomasta tästä kenellekään, mutta mitä enemmän hän heitä kielsi, sitä enemmän he levittivät siitä tietoa. Kaikki olivat ylen määrin hämmästyksissään ja sanoivat: ”Hyvin hän on kaiken tehnyt. Kuurot hän saa kuulemaan ja mykät puhumaan.”


Halu vaieta, toive puhua

Mooses siis yritti päästä puhumasta vetoamalla Jumalaan: ”Minulla on hidas puhe ja kankea kieli.” Toisenlaisen kirjauksen teki muistiinpanoihinsa maaliskuussa 1816 Isonkyrön kirkkoherra Nils Aejmelaeus, joka päinvastoin olisi halunnut puhua: ”Tänään saarnasin suurella vaivalla, olletikin viimeistä kertaa. Jumala antakoon siunauksensa sille sanalle, jota olen jakanut, ja antakoon minulle anteeksi heikkouteni!”

Kysymys ei ollut vain vanhan ja uuden liiton julistajien erosta, toisen halusta vaieta ja toisen toiveesta puhua, ei edes siitä, että toinen oli kutsumuksensa alussa ja toinen lopussa. Nils Aejmelaeus oli vakavasti sairas ja elämänsäkin lopulla. Hänen isänsä ja isoisänsä olivat olleet tämän seurakunnan kirkkoherroina lähes koko 1700-luvun, isoisä ja kaima Nicolaus Aejmelaeus vuosisadan puoleenväliin ja isä Johan siitä eteenpäin jopa 1800-luvun puolelle. Tämä aika oli nyt päättymässä ja käymässä Nils Aejmelaeuksen osalta vähiin.

Evankeliumissa Jeesuksen luo tuotiin ”kuuro mies, joka ei pystynyt kunnolla puhumaan”, vuoden 1776 niin sanotun Vanhan kirkkoraamatun mukaan ”he toivat hänen tykönsä kuuron, joka myös mykkä oli”. Kun Jeesus ”sylki ja rupesi hänen kieleensä”, ”hänen kielensä side pääsi vallallensa ja puhui selkiästi”. Kuulijoiden mielestä ”hyvästi hän kaikki teki: kuurot hän tekee kuulemaan ja mykät puhumaan”. Kaksisataa vuotta sitten hänen sanansa saarnaaja oli kuitenkin, päinvastoin, menettämäisillään puhekykynsä.

 

Ihanaisessa tilassa ja sen odotuksessa

Ei ole epäilystäkään siitä, mitä tilanteessa mukana olleet ihmiset tuumasivat. Heistä oli paitsi ihmeellistä ja suurenmoista, että kuuro ja puhekyvytön sai avun, myös jumalallista, että joku pystyi tuollaiseen. Nyt oli selvästikin toteutunut se odotettu onnen aika, josta Jesaja (35, 5-6) oli ennustanut: ”Silloin avataan sokiain silmät, ja kuuroin korvat aukenevat. Silloin rammat hyppäävät niinkuin peurat, ja mykkäin kieli pakahtuu kiitokseen.” Vanhassa kirkkoraamatussa Jesajan kirjan 35. lukuun oli suoraan liitetty kaksi tulkitsevaa otsikkoa, joiden mukaan kysymys on nimenomaan ja juuri Jeesuksen mukanaan tuomasta todellisuudesta. Otsikoista ensimmäinen oli Lupaus Kristuksen tulemisesta ja toinen Lohdullinen saarna Uuden Testamentin seurakunnan ihanaisesta tilasta.

Uuden testamentin seurakunnan tulisi olla ihanaisessa tilassa, jossa – nykyisen käännöksen mukaan – ”aukenevat sokeiden silmät ja kuurojen korvat avautuvat, rampa hyppii … kuin kauris [ja] mykän kieli laulaa riemuaan”. Meidän kokemuksemme on kuitenkin sama kuin kielisyövän vaientaman kirkkoherra Aejmelaeuksen: ihmiset kärsivät yhä ja yhtä kaikki monenmoisista ruumiin ja sielun vammoista. ”Ihanaista tilaa” vaivaavat aina vain kaikki ne yhteiselämän ongelmat, kaikki ne kulttuurien väliset jännitteet ja kaikki ne kansainväliset konfliktit, joihin jokainen on tutustunut niin omassa elämässään kuin mediaakin seuraamalla. Onko Jesajan tulevaisuusnäyllä ylipäätään mitään katetta – ja olivatko sen toteutuneeksi tulkinneet Jeesuksen parantamisteon todistajat aivan hakoteillä? Jospa kaikki vain onkin vanhoillaan eikä mikään olennainen ole muuttunut?

Nils Aejmelaeuksen omaa tulkintaa tilastaan ja tilanteestaan ei kuitenkaan leimannut pettymys, epäluottamus tai masennus. Kun joku hänen ystävistään valitti hänen epäilemättä surkeaa tilaansa, hän vastasi – kuulemma jopa ”kirkastunein kasvoin”: ”Minä kärsin, se on totta, mutta minä olen Kaitselmuksen armosta myös pitkään saanut elää terveitä ja iloisia päiviä. Olen voinut Daavidin kanssa sanoa: ’Arpa lankesi minulle kauniimmissa.’ Minun vaivani tulevat pian menemään ohitse, ja minä tulen sen myötä nauttimaan kaksinkertaista korvausta. Kuinka monia poloisia onkaan, jotka kärsivät samoja ja mahdollisesti suurempia vaivoja kuin minä, ja ovat sen lisäksi vailla niitä etuja, joita minä nautin! Minulla on lämmin huoneeni, täysi palveluni, hyvät ystävät ja pääsy kaikkiin niihin keinoihin, joilla vaivojani mahdollisuuksien mukaan voidaan lievittää.”

Uuden Testamentin seurakunnan nykyisen tilan ihanaisuus ei selvästikään perustu ihmeisiin sinänsä eikä siihen, etteikö yhä edelleen kärsittäisi ja kuoltaisi. Vasta kaiken loppuun liittyy näky uudesta taivaasta ja uudesta maasta, joista kerrotaan (Ilm. 21, 4): ”Ja Jumala on pyyhkivä pois kaikki kyyneleet heidän silmistänsä, ja ei kuolemaa pidä silleen oleman, eikä itkua, eikä parkua, eikä kipua pidä silleen oleman; sillä ne entiset poismenivät”. Nykykristitty saattaisi huomauttaa, että ihanaisuus ” on silleen niinku eskatologista”, lopunaikaista. Lopunaikaisuudelle on kuitenkin ominaista olla jo alullaan, Jumalan valtakunnalle tyypillistä olla jo meidän keskuudessamme (Lk. 17, 21). Vaikkei vielä, silti jo nyt.

 

Asiantiloihin voi vaikuttaa

Toisaalta on kysymys siitä, kuinka asiat ovatkaan, ja toisaalta siitä, miten ne nähdään. Toisaalta on kysymys tosiasioista, toisaalta tulkinnasta. Kirkkoherra Aejmelaeus osoittaa suuntaa kummaltakin osin.

Mitä asiantilaan sinänsä tulee, kirkkoherra ei suinkaan jäänyt odottamaan itseensä osuvaa erityistä ihmettä häneltä, joka saa mykät puhumaan ja on muutenkin hyvin kaiken tehnyt. Hän lähti hakemaan apua sen ajan parhailta lääkäreiltä; hänellä kun tosiaan oli ”pääsy kaikkiin niihin keinoihin”, joista suinkin etsiä parannusta. Turun akatemian kirurgian professori suoritti leikkauksen, joka ei kuitenkaan pystynyt pysäyttämään syövän etenemistä. Tukholmassa hänet tutki itse arkkiatri, jolla ei myöskään ollut keinoja tautia vastaan; hän voi vain ”jalosti ottaa osaa potilaansa kärsimyksiin”.

Noista ajoista lääketiede on kehittynyt huimaavasti, jos kohta me jäämme vastausta vaille miettiessämme, olisiko kirkkoherran syöpä nyt hoidettavissa. Sairauden ja kärsimyksen suhteen me kyllä tiedämme mitä tehdä: meidän tehtävämme on olla niitä vastaan. Jeesus, joka ”pani sormensa hänen korviinsa, sylkäisi ja kosketti hänen kieltään” ei ole esimerkki toimintatavasta, vaan asenteesta; kirkkoherra, joka haki apua aikansa osaavimmilta ihmisiltä on esimerkki siitä, miten meidän sopii hyödyntää ja kehittää kaikkea sitä, mikä edistää hyvää ja vastustaa pahaa.

Paljonkin on toistettu iskusanaa, jonka mukaan ”Jumalalla ei ole muita käsiä kuin meidän kätemme”. Se liittyy suoraan Lutherin lausahdukseen, että ”kaikki teot paitsi usko on suunnattava lähimmäiseen”. Kun ”hyvin hän on kaiken tehnyt” kuvaa Jeesuksen parantavaa kosketusta ja työtä omana aikanaan, vastaava tehtävä on nyt meidän, häneen luottavien ja uskovien. Luther jatkaa: ”Sen jälkeen älä ajattele muuta kuin että teet lähimmäisellesi kuten Kristus on tehnyt sinulle. Anna kaiken työsi ja koko elämäsi olla suunnattu lähimmäiseesi. Etsi, missä on köyhiä, sairaita ja kaikenlaisia kurjia. Heitä auta; siellä pane elämäsi harjoitukseen.”

Vaikka kirkkoherra Aejmelaeus etsikin apua itselleen eikä toisille, hän yhtä kaikki oikein tunnisti, kuinka oikein ja onnellista on ”pääsy kaikkiin keinoihin” ja hienoa ja erinomaista on sen myötä myös sellaisten keinojen olemassaolo ja kehittäminen. Se kuuluu kristitylle aivan olennaisesti. Kristitylle on ominainen myös se asiallinen ja kiitollinen asenne, jolla hän elämäntodellisuuteensa suhtautui. Lyhyimmillään sellaisesta rauhallisesta luottavaisuudesta käytetään nimitystä ’usko’. Usko on tapa nähdä, ”uskolla on omat silmänsä”, joilla näkee toisin.

 

Toisin näkeminen on toisin kokemista

Vaikka syöpä kaikesta päätellen oli paitsi mykistävä myös erittäin kivulias, kirkkoherran ei kuultu lainkaan valittavan vaivaansa. Sitä vastoin hän – niin kuin me kuulimme – muistutti elämänsä hyvistä ja terveistä ajoista ja odottamastaan iankaikkisesta autuudesta. Hän totesi olevansa muihin kärsiviin nähden aivan etuoikeutettu: monihan kärsi paljon enemmän, ja hän sitä paitsi sai kaiken saatavilla olevan huolenpidon ja avun. Meidän mittapuullamme hänen tilanteensa luultavasti oli aivan kauhea – me kun olemme tottuneet siihen ettei kivulla ja tuskalla kuuluisi olla elämään mitään asiaa ja jos onkin, ne voidaan voittaa tai niitä voidaan tehokkaasti lievittää. Nils Aejmelaeus puolestaan katsoi oman elämänsä ja muiden elämän kokonaisuutta ja päätyi kaiken keskellä yllättävään tulokseen (Ps. 16,6): ”Arpa lankesi minulle ihanasta maasta, ja kaunis on minun perintöosani”.

Jeesus paransi kuuron miehen, joka ei kyennyt kunnolla puhumaan. Hän ei parantanut kaikkia silloin eikä koko maailmaa kaikiksi ajoiksi. Hän jätti meille, häneen uskoville ja luottaville, esikuvan ja tehtävän. Parantakaa ja auttakaa.

Kirkkoherra Aejmelaeuksen puheesta ei kuukausiin ollut saanut juuri mitään selvää, mutta elämänsä viimeisinä tunteina hän jälleen puhui aivan täyteen ääneen ja selkeästi. Ilmeisesti hän houraili, mutta hyvin hänen suuhunsa olisi sopinut elämänsä Herran haltuun antaneen tunnustus Jumalalle: ”Hyvästi hän kaikki teki”; ”hyvin hän on kaiken tehnyt”.