Saarna Isossakyrössä Napuen taistelun 300-vuotispäivänä

Matt 19: 27–30

Kun isoisäni jo makasi kuolinvuoteellaan, mutta vielä jaksoi lukea, hän luki P. Mustapään runoja. Ainakin hän luki yhtä tiettyä niistä – sitä, jonka nimi on Sukukirja. Se on heti viime sotien jälkeen ilmestyneessä kokoelmassa Jäähyväiset Arkadialle; paappanikin oli runoa lukien jättämässä hyvästejään sille maalle ja yhteisölle, jonka vapaus ja hyvinvointi oli ollut hänen elämänsä olennainen sisältö.

Keväällä 1914 hän oli isonvihan aikuinen miekka kädessään pitänyt voimakkaan puheen niillä kivillä, joista muutamaa vuotta myöhemmin tuli Napuen taistelun muistomerkki; syksyllä 1915 hän ylioppilasjohtajana jo avoimesti vaati Suomelle täyttä itsenäisyyttä.

Kun paappani luki tuota Sukukirjaa, hän itki. Sukukirja-runo kuvaa Mattilan talon isäntien ankaria ja jopa tappavia sotateitä. Joka aikakautena runo myös yhtä lailla muistaa emäntien raskaita ponnistuksia ja suoranaista raatamista, kun talo ja tila isännän kuoltua jäi kokonaan heidän varaansa.

Isoisäni syvän liikutuksen syy ei ollut pelkästään siinä tietoisuudessa, että hän itse oli nyt ylittämäisillään ajan rajan. Ennemminkin hän koki syvän yhteyden niin oman sukunsa kuin koko kansakunnan esipolviin. Samastuminen, kiitollisuus ja myötätunto tulvivat yli.

Pakosaunat ja miehittäjän mielivalta

Näillä seuduilla moni tietää hyvinkin, mitä Napuen taistelu omille esivanhemmille merkitsi. Se oli täydellinen katastrofi, se katkaisi kaiken. Taistelu itsessään ei tuhonnut vain armeijaa, vaan pyyhkäisi nostoväkenä mukaan joutuneista Kyrönmaan miehistä kokonaisia ikäluokkia ellei sukupolvia. Vähänkyrön miehistä kuoli 70 %, siis jotakuinkin jokainen kynnelle kykenevä – sinne meni myös paappani äidinäidinäidin isänisänisä.

Eikä se tähän kauhuun loppunut, ei likimainkaan. Seuraavina vuosina miehittäjän mielivaltaa paettiin metsiin – pakosaunojen paikkoja on yhä tunnistettavissa – mutta usein turhaan. Hirveintä oli menettää omat lapsensa: lapset ja nuoret olivat haluttua sotasaalista (sitä enemmän, kun muutakaan saalistettavaa ei enää juuri ollut), ja heitä vietiin vanhemmiltaan ja perheistään satamäärin.

En osaa kuvitellakaan, oliko tuollaisessa tilanteessa mitään tilaa minkäänlaiselle toivolle saati uskolle. Kaikki oli viety ja kaikki oli mennyttä. Ne opetuslapset, jotka lukemassani evankeliumissa Pietarin suulla kyselevät korvausta menettämästään, ovat olennaisesti helpommassa tilanteessa. Vaikka he ovatkin ”luopuneet kaikesta”, he ovat toki päättäneet siitä itse: se totaalinen tuho, joka siinäkin maassa kyllä vei kaikilta kaiken, oli vasta tulossa muutaman kymmenen vuoden päästä. Silloin Jerusalem hävitettiin niin maan tasalle kuin sen ylitse olisi käynyt Napuen myrsky ja tuuli.

Entiseen ei ole paluuta — onneksi

Pietarin kysymys on todellisen menetyksen ja luopumisen taustaa vasten jopa tökerö: seuraajat ovat ikään kuin tekemässä arviota siitä, josko Jeesuksen seuraaminen lopulta on kokonaisedullista. He näyttävät käyvän kauppaa siitä, ollako mukana Kristuksen itsensä tähden vai pitäisikö odotettavissa olevien etujen sittenkin olla suuremmat.

Tähän nähden Jeesuksen vastaus on tavattoman sävyisä: ”Jokainen, joka minun nimeni tähden on luopunut talostaan, veljistään tai sisaristaan, isästään, äidistään tai lapsistaan tai pelloistaan, saa satakertaisesti takaisin.” Kaikki palaa entiselleen – paitsi sata kertaa entistä parempana: kannattaa olla mukana.

Lupaus menee kuitenkin olennaisesti pidemmälle. Entiseen ei itse asiassa palatakaan, vaan siirrytään aivan uuteen järjestykseen, kysymys on ”uuden maailman syntymisestä”. Korvausta kärttävät opetuslapset istutetaan siinä vähintään ministerintuoleille: kun heitä on 12 niin kuin Israelin sukukuntiakin, kukin saa johdettavakseen yhden. Viimeiset, Galilean meren kalastajat, tulevat ensimmäisiksi, kansansa hallitsijoiksi.

Ehkä tuo Nasaretin Jeesuksen kanssa kuljeksimaan lähtenyt miesjoukko oli salaa toivonutkin jotain tämäntapaista, vaikkei ehkä sentään aivan näin rajua. Jonkinmoisen messiaan he Jeesuksessa näkivät, mutta aivan mahdotonta oli tuolloin tajuta, ettei tämä loppujen lopuksikaan olisi mikään poliittinen johtaja. ”Uuden maailman syntyminen” ei tarkoittaisikaan miehittäjän ajamista pois ja oikeudenmukaisuuden kannalta parempaa yhteiskuntajärjestystä.

”Uuden maailman syntyminen” tulisi laajenemaan todellakin koko silloin tunnettuun maailmaan ja aikanaan myös sinne, mitä ei vielä edes tunnettu: tämän miehen myötä koko maailmaan tultaisiin istuttamaan poisjuurimaton kutsu ja velvoitus olla ihmisiksi. Toisin sanoen rakastaa lähimmäistään niin kuin itseään ja Jumalaa yli kaiken.

Elämä on napueita täynnään

Vuonna 1714 ei Kyrönmaalla totisesti noudatettu mitään uuden maailman järjestystä eikä logiikkaa. Ihminen oli ihmiselle susi, ei mikään veli eikä ystävä. Tuho oli täydellinen, niin kaiken kattava kuin se noissa olosuhteissa vain saattoi olla. Tuliko silloin edes mieleen kysyä korvausta, pitikö sellaista mahdollisena? Tai tuskin korvausta tai hyvitystä, mutta osasiko silloin edes toivoa, että jonakin päivänä tämä kaikki olisi historiaa? Että tästä surkeudesta ja karmeudesta olisi tullut jotakin erikseen muisteltavaa ja varta vasten mieliin palautettavaa – että joskus kaikki olisi niin hyvin ja niin toisin, ettei sitä muuten ollenkaan muistaisi ellei muistelisi?

Napue on syytä palauttaa tietoiseen mieleen, koska se on syvällä meissä. Ei se ole vain kyrönmaalaisten asia: se oli koko tuon onnettoman sodan ratkaiseva tappio, jonka seuraukset koskettivat jokaista tuolloin elänyttä suomalaista. Se näyttää väistämättä ja säälimättäkin, kuinka karua ja ankaraa meidän kaikkien esivanhempiemme elämä saattoi olla, pahimmillaan aivan epäinhimillistä ja tyystin mahdotonta.

Kun sitä vertaa siihen, missä me nyt olemme, tulee ajatelleeksi tämän sunnuntain evankeliumia myötäillen jotakin sellaista kuin että ”jokaisen sellaisen jälkipolvet, joilta on viety talo, veljet tai sisaret, isä, äiti tai lapset tai pellot, saavat satakertaisesti takaisin”. Jossakin välissä, joidenkin sukupolvien vaihtuessa, on varmaan toteutunut jokin ”uuden maailman syntyminen”.

Napuen muisto ei ole vain täällä tänään, Napue on kaikkialla tai paremminkin napueita on elämä täynnään. Yhä edelleen kuljetaan kovan ja vaikean läpi – Suomen historiassa, muiden maiden ja kansojen historiassa, sukuhistorioissa, perheissä ja kussakin yksittäisessä elämässä. Napue on nimi sille, että kaikki voi mennä ja meneekin. Samalla se on kuitenkin nimi myös sille, että täydellinenkään tuho ei ole niin täydellinen, etteikö jatkoa seuraisi ja etteikö elämä, sitkeähenkinen kuin mikä, sittenkin versoisi.

Napue on nimi elämän syvälle urhoollisuudelle. Sen antaa hahmon sille oikoiselle vääjäämättömyydelle ja itseään kyseenalaistamattomalle tinkimättömyydelle, jolla esivanhempamme kaiken läpi tunkivat. He sen kuin vain elivät ja loivat pohjan sille elämänmuodolle, joka nyt tarjoaa kaikkea satakertaisesti.

Elämänankaruus ja elämänsankaruus

Mitä enemmän tätä Napuetta ja kaiken maailman napueita katselee, sitä syvemmälle kumartuu sen elämänsankaruuden edessä, joka niissä vastaansanomattomasti näyttäytyy. Tehdään mikä on tehtävä, hoidetaan velvollisuus, täytetään paikka. Oli se mahdollista tai ei, tuli mitä tuli. Toisin sanoen: rakastetaan, vaikka mikä olisi. Sillä mitäpä muuta se sellainen on kuin rakkautta, se sellainen missä toisten tarpeet ajavat omien edelle jopa kuolemaan saakka – niidenkin tarpeet, jotka eivät edes vielä ole syntyneet?

Uutta maailmaa tämä tämmöinen edustaa, tällainen ihmisiksi olo, lähimmäisten rakastaminen enemmänkin kuin itseään ja ehdottomaan rakkauteen, Jumalaan, suuntautuminen yli kaiken.

Elämänsä lopussa paappani itki, kun samastuminen, kiitollisuus ja myötätunto tulvivat yli. Hänen silloin lukemansa Sukukirja-runo päätyy muinaisten isäntien ja entisten emäntien elämänkohtaloiden kautta siihen, mikä heidänkin ansioistaan on meidän osamme ihmisten ja Jumalan maailmassa:

Ehkä tuuli liehtoi yli tienoon:keruubien, seraafien soittoniinkuin vetten humiseva pauhukajahteli taivaan kartanoista.
Ehkä vaeltelin lehmikujaa.Lehmikujan pientarella hohtilemmenkukka, jonka toivon-silmäthymyellen katselivat.