Luuk. 16: 19-31

 

Luin iät ja ajat sitten jostain brittiläisestä kirjailijasta – yksityiskohdat olen jo kauan sitten unohtanut – joka melkeinpä Jeesuksen tapaan esitti opetuskertomuksen. Hänen tarinassaan joukko irlantilaisia munkkeja eli luostarissaan rannikon ulkopuolella olevalla pikkusaarella.

Vaikka tarkoitus olikin voida olla rauhassa, elämä huonojen yhteyksien varassa, ilman sähköä ja mitään ajantasaista tekniikkaa alkoi käydä niin hankalaksi, että se alkoi uhata jo koko pienen luostarin olemassaoloa. Mitään varallisuutta yhteisöllä ei ollut. Niinpä he käyttivät ainoaa tuntemaansa ja kysymykseen tulevaa keinoa: he alkoivat rukoilla.

Muistaen, että rukous voi siirtää vuoria, he – sentään astetta vaatimattomammin – pyysivät, että luostari siirtyisi ulkosaareltaan Irlannin pääsaaren rantaan. Ja niinhän on, että ”vanhurskaan rukous voi paljon, kun se on harras”: eräänä aamuna he heräsivät aivan toisenlaiseen todellisuuteen. Mainingit eivät enää pauhanneet kuin ennen ja ilma oli olennaisesti lenseämpää: rakennukset eivät enää olleet ulkomerellä, vaan sopivasti sivistyksen tavoitettavissa.

Samaan tapaan kuin Jeesuksen kertomuksessa rikkaasta miehestä ja Lasaruksesta, tässäkin tarinassa painopiste on lopussa. Luostarin siirtyminen herätti tietenkin aivan tavatonta huomiota. Paikka kuhisi mediaväkeä, tutkijoita ja muuten vain kiinnostuneita. Kaikki mahdolliset näkökulmat ja kokemukset kaivettiin esiin, kaikki selitykset käytin läpi ja kaikki vertailukohdat koluttiin. Kunnes uutta ei ollut enää sanottavissa. Ja kunnes huomio siirtyi toisaalle: jossakin oli tapahtunut maanjäristys, noussut talouskriisi tai vaihtunut vallanpitäjä. Tai vain pelattu jokin loppuottelu. Joten se siitä sitten.

 

Maailma sellaisenaan ja uskon silmät

Tämä tarina ei muistuta Jeesuksen kertomusta rikkaasta miehestä ja Lasaruksesta vain siinä, että vasta lopussa se paljastaa, mitä olisikaan hyvä ajatella. Yhtäläisyyttä on enemmän: kumpaisenkin opetus on sama. Mikään ihme – vaikka jonkun jo kuolleen palaaminen kertomaan tuonpuoleisesta todellisuudesta tai kivirakennusten singahtaminen mereltä mantereelle – mikään ihme ei lopulta vakuuta eikä muuta.

Ihmetys ja kummastus voivat olla kuinka vahvoja tahansa, mutta kuluvat ja hiipuvat ajan myötä. Jeesuksen monet tunnusteot ja lopulta voimateoista kaikkein ihmeellisin, ylösnousemus, eivät nekään sellaisinaan läheskään kaikkia vakuuttaneet.

Eivät siis sellaisinaan. Kristityt ovat vuosisatojen aikana ihmetelleet, miksei jok’ikinen vaikutu ja vakuutu kaikesta siitä ihmeellisen ihanasta, mitä Jumala on tehnyt ja tekee. Myös heitä on kummastuttanut, ettei se paljo sangen hyvä, mitä uskosta Jumalaan on kristittyjen elämänmuotona – ihme kylläkin – seurannut, ole kaikkia se ihmeemmin puhutellut. Näitä hämmästellessään ja kummastellessaan he (tai siis me) ovat aina joutuneet palaamaan sanaan ’sellaisinaan’.

Ettei vastassa olisi maailma ihmeineen kaikkineen vain sellaisenaan, tarvitaan uskoa. Siis luottamusta Jumalaan ja sen mukaista toisin näkemistä; uskollahan on omat silmänsä, niin kuin sanotaan. On tarpeen nähdä koko elämä ja koko maailma uskon lämpimänsävyisten silmälasien lävitse. Kun niin näkee, maailma muuttuu läpinäkyväksi ja lähimmäinen muuttuu näkyväksi.

Jeesuksen kertomuksen rikas mies oli juuri tässä suhteessa sokea ja sellaiseksi jäi. Vaikka hänelläkin oli ollut ”Mooses ja profeetat”, ei hän ollut näitä kuullut eikä siksi oikein nähnytkään. Hänen maailmansa ei kuultanut läpi: se oli tässä ja nyt ja siitä sopi yrittää ottaa irti kaikki se hyöty ja mielihyvä mikä suinkin, bailata minkä suinkin ehti. Hänen elämäänsä ei toisen ihmisen, ei edes niin lähellä olevan lähimmäisen kuin oman portin pielessä viruvan rutiköyhän ja kuolemansairaan, todellisuus ollenkaan näkynyt.

Kysymys ei ollut vain siitä, ettei rikas mies selvästikään ollut odottanut mitään elämää tai tietoisuutta kuoleman jälkeen: hänhän oli täysin tyrmistynyt siitä mihin oli joutunut. Kohtalokkaasti hakoteillä hän oli siinä ja siksi, ettei hän tunnistanut ylipäänsä mitään toista todellisuutta. Hänen maailmansa oli suljettu, mekaaninen ja materiaalinen. Sitä ei avannut rakkaus eikä kunnioitus, ei Jumala eikä ihminen, ei usko eikä luottamus.

 

Nähdä olemassaolon syvyyteen asti

Tänään diakonian virkaan kutsuttavat ja vihittävät 11 kristittyä ihmistä ovat sikäli kiinnostavassa tilanteessa, että heidän vihkimyssunnuntainaan keskitytään juuri Lasarukseen ja rikkaaseen mieheen. Suomalaisen diakonian perusteksti on kertomus laupiaasta samarialaisesta ja mikäs siinä. Mutta nytpä niin vihittävät kuin meidät kaikki saatetaankin miettimään, miten oikein nähdä oikein. Ja olisiko niin, että diakonia on olennaisesti oikein näkemistä, että se perustuu tähän näkökykyyn, että tätä on kristillinen elämä kaikeksensa?

Sellaisenaan maailma on umpinainen eikä sitä avaa mikään ihmekään, ei mikään kummastus eikä mikään hämmästys. Sen avaamiseksi tarvitaan kaikkein suurin ihme: kristillinen usko.

Juuri siksi kirkko vuodesta vuoteen viettää helluntaita (niin kuin viimeksi aivan äsken) ja pyytää Pyhää Henkeä laskeutumaan alas taivaasta Kristusta kirkastamaan. Tarvitaan jumalallinen ihme, toisen todellisuuden henkilökohtainen asioihin puuttuminen: se, että kaikkein pyhin kirkkaus ja valo, täyttää uskollistensa sydämet. Uskoa ei oteta eikä päätetä, se otetaan vastaan ja saadaan.

Vaan sittenpä ei enää näe ”sellaisenaan”, yksioikoisesti, yksisilmäisesti ja yksitasoisesti. Uskon silmillä on stereonäkökyky, diakoninen elämännäkeminen ulottuu inhimillisen olemassaolon syvyyteen. Se ulottuu merkityksiin saakka, se on herkkä rakkauden ja ystävyyden aallonpituuksille eikä se häkelly mistään näkemästään mikä on totta.

Kun ihmiset ja maailma näyttävätkin hyvyyden – Jumalan ylitsetulvivan hyvyyden – näkökulmasta kuin uusilta, kuin ennennäkemättömiltä, se kutsuu esiin myös muita tuoreita näkökulmia: millä tavoin saattaa ihmisiä iloonsa, missä ylittyykään diakoninen ärsytyskynnys tai on kehkeytymässä avun tarpeen ääripää, kuinka tuulettaa ja mitä ummehtunutta, miten mahdollistaa ja edesauttaa ihmeitä – ihmisenkokoisia ja yhteiskunnan laajuisia. Kristityn maailma ei koskaan ole valmis ja määritelty. Diakonian avoimuudelle ja luovuudelle ei voi panna rajaa.

 

Lasaruksen asia on meidän

Suurin ihme on kristillinen usko. On aika kummallista – tai siis perin juurin ihmeellistä – ettemme me millään pääse rauhaan siltä kokemukselta, että Lasaruksen asia on meidän asiamme.

Lasaruksen nimikin on varmaan Jeesuksen provokaatio: se tarkoittaa ”Jumala auttaa”. Alkajaisiksi tämä viittaa johonkin semmoiseen, minkä rikas mies olisi voinut sanoa: ”Jumala auttaa, minä en”. Mutta kun me nyt emme lue emmekä kuuntele kertomusta rikkaan miehen näkökulmasta, vaan uskon silmin ja korvin, meitä pakkaa jäämään puhuttelemaan ja tarpeen tulleen jopa vaivaamaan, kuka se auttaa, kun Jumala auttaa.

Jos me katsomme katsovamme uskon silmin ja jos me tosiaankin olemme tulleet Jumalasta rauhattomiksi, meitähän tässä puhutellaan. Jos Jumala tahtoo, että autetaan, meitä hän tahtoo auttajiksi. Kun Jumala tahtoo, että hänen maailmansa hyvyydet annetaan jakoon, meistä hän tekee jakajia.

Ja ihme kyllä, kyllä niin on tapahtuakseenkin. Sitä se usko teettää. Jopa meissä: paitsi että usko siirtää vuoria ja luostareita se liikuttaa myös kirkkoja ja kristittyjä.