Matt.25:34-36

 

Jumalaa eivät innosta uhrit vaan laupeus
Viime viikolla vanhan miehen tytär kertoi minulle näkemästään televisio-ohjelmasta ja kokemastaan elämäntilanteesta. Televisiossa hänelle tuttu tutkija oli kuvannut luostarielämää, johon tämä vuosien myötä oli syvästi tutustunut ja joka oli vetänyt tämän mukaansa saman tyyppiseen kristillisen kilvoituksen maailmaan. Arkielämässä hän oli seurannut, kuinka erään vanhusten palveluja tuottavan yhdistyksen työntekijä auttoi hänen isäänsä syömisessä, juomisessa, asennon muuttamisessa ja sen sellaisessa.
Johtopäätös – tai pikemminkin aivan suora ja spontaani reaktio – oli selvä: tämä työntekjä on hyvä kristitty! Voihan jollakin luostarityyppiselläkin kilvoittelulla olla merkityksensä, voihan jokin sellainen hengellinen keskittyminen jotakuta ja jotenkin hyödyttää – mutta silti tietyin edellytyksin ja kohtalaisin varauksin. Mitään varauksia ei kuitenkaan tarvita silloin, kun näkee ja kokee sen edellytyksiä kyselemättömän antaumuksen, arvonannon ja kunnioituksen, jolla vanha ihminen tulee autetuksi ja kohdatuksi. Näin toimii kristitty, tätä on kristinusko.
Samalla lailla oikoinen on se evankeliumi, jonka äsken luin. Se luettelee kuusi hätää tai vaivaa ja kuusi apua tai lohdutusta. Auttajat ja lohduttajat ovat siunattuja ja heidät kutsutaan Jumalan valtakuntaan. Kolme raamatunjaetta riittää kuvaamaan, mitä on oikea elämä ja mihin se johtaa, mitä on tämä kaikki ja taivas myös.
Tämä lyhyys ja ytimekkyys on varsin eriskummallista. Kolmannessa Mooseksen kirjassa on sen alkajaisiksi täydet seitsemän lukua aivan toisentyyppisiä ohjeita, kunnes 170:n jakeen jälkeen vihdoin päästään hengähtämään ja toteamaan: ’Tähän päättyy polttouhreja, ruokauhreja, syntiuhreja, hyvitysuhreja, virkaanvihkimysuhreja ja yhteysuhreja koskeva laki’ (Lev. 7:37). Sen lisäksi kaikenlaisia muitakin uskonnollisia käytäntöjä on ohjeistettu laveasti ja perusteellisesti.
Tietoisuus siitä, mikä on olennaista, eli kuitenkin koko ajan. Niinpä Markus kertoo lainopettajasta, joka kyllä jo oman juutalaisen perinteensä pohjalta osasi vastata Jeesuksenkin mielestä viisaasti tämän kysymykseen tärkeimmästä käskystä: ’Ja kun rakastaa Jumalaa koko sydämestään, kaikella ymmärryksellään ja kaikella voimallaan ja rakastaa lähimmäistään niin kuin itseään, se on enemmän kuin polttouhrit ja kaikki muut uhrit’ (Mark. 12:33). Vastaavasti Jeesus itse saattoi palauttaa kuulijoidensa mieleen heidän periaatteessa tuntemansa profeetta Hoosean julistuksen (6:6), kun tämä käskee menemään ja tutkimaan ’mitä tämä tarkoittaa: ’Armahtavaisuutta minä tahdon, en uhrimenoja.” (Matt. 9:13).
Uhrikultti ja -kulttuuri on meille olennaisesti vieraampi kuin Jeesuksen aikaan, vaikka jäänteitä siitä riippuu yhä kielenkäytössämme ja ajattelumuodossammekin. Kun auttajat ja lohduttajat nimetään siunatuiksi ja Jumalan valtakunnan ovet läväytetään heidän edessään ammolleen, ei enää olekaan kysymys uhraamisen vastustamisesta, vaan siitä, että ylistetään armahtavaisuutta, laupeutta, myötätuntoa, samastumista, antamista ja jakamista. Siihen kaikki tähtää, myös kaikki uskonnollinen toiminta. Tätä Jumala meistä tahtoo. Tähän meidät on kutsuttu; tämä on meidän kutsumuksemme.

 

Tahtomisen ilo ja avun toivo kannattelevat
Tänään diakonian virkaan vihittäville yhdelletoista lähimmäisen tarpeisiin vastaaminen on kutsumus aivan erityisellä tavalla. Kutsumus se on meille kaikille; me olemme kaikki kutsutut, joskin eri tavoin. Diakonian virkaan kutsuminen ja sen kutsun vastaanottaminen merkitsee elämäntehtävää ja pysyvää itseymmärrystä. Yhtäältä se on uljasta ja suorastaan kadehdittavaa: olla nyt työnsäkin puolesta ja koko persoonallaan mukana siinä, mikä on kaikkein olennaisinta ja mikä koko ajan vipuaa taivaan valtakunnan ovea avoimemmaksi. Mutta toisaalta se on hurjaa ja peräti pelottavaa: kun nyt kuitenkin on vain mitä on – ja ennen muuta ihminen ihmisten joukossa – miten tämän ilonsa ja kunniansa kuinkaan jaksaa kantaa?
Avainsanoja on kaksi. Ensimmäinen  on ’tahdon’.  Kukaan ei lupaa – eikä kukaan ihminen voi luvata – pysyä lujana kirkon uskossa, vahvistaa siinä seurakuntalaisia, hoitaa diakonian virkaa Jumalan sanan ja kirkon tunnustuksen mukaisesti, palvella armolahjoillaan ihmisiä Kristuksen esikuvan mukaisesti Jumalan kunniaksi ja seurakunnan rakentumiseksi saati elää niin, että on esikuvana seurakunnalle. Kukin sitä vastoin lupaa tahtoa. Kukin tunnistaa saamansa huikean kutsumuksen ja tunnustaa sen perimmiltään perustelluksi ja oikeaksi – siksi sitä voi sanoa tahtovansa. Se voi tulvia mieleen jopa ilona, jossa välkyy ja salamoi jotakin ennen kokematonta pyhää. Siksi voi tahtoa, siksi että tahtominen ei olekaan mielen vaikeasti suoritettava liike ja työläs ponnistus, vaan jotakin houkuttavaa ja kutsuvaa, sellaista jota ilman ei halua olla, jotakin Jumala-lähtöistä, mielen valtaavaa ja elämää kannattelevaa.
Toinen avainsana esiintyy tänään kahdessa muodossa, ’auttakoon’ ja ’auta’. Diakonia ulottuu luonteensa mukaisesti maan alimpiin paikkoihin, se virtaa syvimmälle, mihin ihminen suinkin voi joutua. Sen vuoksi se on, kutsutulle ja tahtovallekin, myös alas painavaa ja aika ajoin ja joiltakin osin niin raskasta, että sitä hädin tuskin jaksaa. Vähemmän tyhjää puhetta kuitenkaan tuskin on kuin se, että teille sanotaan ’kaikkivaltias Jumala auttakoon teitä pitämään sen, minkä olette luvanneet’ – siis ottakoon itse vastatakseen siitä, että teillä on voimaa nähdä itsenne (päivän evankeliumin mukaisesti) Isän siunaamina sekä kirkon vihkiminä ja valtuuttamina ja elämäntehtävässänne olevina. Eikä enemmän tosissaan tukea pyydetä kuin tänään, jolloin me toistamalla toistamme sanoja ’auta heitä’ ja kertaamme sanoja ’vahvista heitä’.

 

’Tämän uskon tulee tuottaa hyviä hedelmiä’
 Ei ole epäilystäkään siitä, että nämä yksitoista ovat tänään saamassa kutsun jaloon virkaan. Vaikka tänään onkin näkyvillä osa siitä, miten Jumala kutsuu, miten kirkko kantaa, mitä lähimmäiset tarvitsevat ja miten kutsumusta toteuttaa, vasta elämä itsessään ja kokonaisuutena paljastaa ja todellistaa sen, mitä tästä onkaan tullakseen. Meidän muiden kohdalla kristittynä elämisen prosessi on enimmäkseen yksityisempi ja siksi kätketympi. Onko meistä vastaamaan nälkään ja janoon, elämän perusedellytysten puuttumiseen tai erilleen joutumisen ahdistukseen? Kysymys ei ole meidän kutsumusammatistamme, ei elämäntehtävästä siinä mielessä – mutta kysymys on Kristuksen seuraamisesta ja Ihmisen Pojan vastaanottamisesta . Kysymys on koko meidän kristillisyydestämme.
Luterilaiseen puheenparteen tottunut saattaa tätä kummeksuakin: eikös sen pitänyt mennä niin, että usko meidät pelastaa eivätkä teot? Onko nyt sitten kuitenkin niin, että nämä luetellut operaatiot esittävät jonkin vaihtoehtoisen mallin – kerää kaikki kuusi suoritusta, ole siunattu ja peri valtakunta? Vaihtoehdot eivät kuitenkaan ole mahdollisimman passiivinen ja liikahtamaton uskonluottamus toisaalta ja hyveellistävien aktiivisuuspisteiden kerääminen toisaalta. Kysymys on siitä, mitä me olemme ja miksi me tulemme. Siitä, mitä meissä tapahtuu ja mitä siitä seuraa.
Luterilaisessa päätunnustuksessa sanotaan ensin (CA 4), että ’ihmiset eivät voi tulla vanhurskautetuiksi Jumalan edessä omin voimin, ansioin tai teoin, vaan että heille annetaan vanhurskaus lahjaksi Kristuksen tähden uskon kautta’. Mutta oitis Augsburgin tunnustus kuitenkin jatkaa (CA 6): ’Samaten seurakuntamme opettavat, että tämän uskon tulee tuottaa hyviä hedelmiä ja että hyviä, Jumalan käskemiä tekoja pitää tehdä sen tähden että se on Jumalan tahto.’ Ilman tunnustuskirjojakin voisi todeta ihan yksinkertaisesti – joko sananlaskunomaisesti ’hedelmistään puu tunnetaan’ tai suoraan Jeesusta siteeraten: ’Heidän hedelmistään tetunnette heidät. Eihän orjantappuroista koota viinirypäleitä eikä ohdakkeista viikunoita? (Matt. 7:16)’
Usko ja teot kuuluvat yhteen. Luottamus Jumalaan tekee meistä toisenlaisia kuin muutoin olisimme: sen myötä maailma tulee läpinäkyväksi ja lähimmäinen näkyväksi. Kun me kelpaamme Jumalalle tämmöisinämme, jotenkin vain muutkin alkavat kelvata meille tuommoisinaan. Kun ei enää oikein kehtaa olla olevinaan sen parempi kuin muutkaan, voimia ja mielenkiintoa alkaa hiljakseen siirtyä itsensä ylentämisestä muiden korottamiseen ja omasta hyvästä muiden parantelemiseen.

 

Kukaan ei tajua, mitä uskosta seuraa – paitsi joku toinen
Tämän pitemmälle ei pääse. Ei ole tarkkoja sääntöjä, miten kristityn tulee elää: nuo kuusi tehtävää ovat vain näytteitä ja vihjeitä, viisaalle kylliksi. Ei ole täsmällisiä ohjeita, mistä kristillinen elämäntapa muodostuu – tai jos on, niitä on syytä varoa, koska ne saattavat salakähmäisesti rakennella uutta lakihurskautta ja toisen asteen tapaorjuutta. Parasta luottaa siihen, miten tämän sunnuntain evankeliumi jatkuisi, jos sitä luettaisiin vain hiukan pidemmälle.
Neljä seuraavaa jaetta paljastavat, että nämä lampaat, nämä siunatut, nämä valtakunnan perijät – tai nämä vanhurskaat, niin kuin heitä heti aletaan nimittää, – ovat tosiaankin uskosta vanhurskaita. He ovat autuaan tietämättömiä siitä, mitä ja missä ja milloin he muka olisivat tehneet – miten niin he olisivat itseään Ihmisen Poikaa auttaneet ja lohduttaneet? Myöhemmin käy ilmi, että myös ne, jotka ovat kaiken jättäneet tekemättä, eivät hekään sitä ymmärrä: niinpä vahvistuu, ettei kukaan tiedä eikä tajua, miten oikeastaan usko ja teot kuuluvat yhteen. Niillä on yhteys – olennainen, elintärkeä, elämän kokoinen ja pelastuksen oloinen – mutta millainen täsmälleen, ei kukaan tiedä. Onneksi: kukaan ei pysty seuraamaan tätä lankaa sillä tavoin, että esittäisi jotakin, rakentelisi minuutta, ottaisi asiakseen olla jotakin, tunnistaisi itsessään oikean ihmisen. On vain oltava mitä on.
On vain oltava mikä on – ja jätettävä tunnistaminen muille. Vanhan miehen tytär epäilemättä tunnisti oikein sellaisen siunatun valtakunnan perijän ja vanhurskaan, joka käy katsomassa sairasta, joka syöttää ja juottaa, joka vaihtaa vaatteet. Sellaisen, joka tekee sen hyvän hyvyyttään, itsestään vapautuneena tai paremminkin vapautettuna ja Ihmisen Pojan seuraajana ihmistä kunnioittavana. Sellaisen, joka on läsnä eikä vain paikalla, sellaisen, jonka kautta ja lävitse vanha ja heikkokin pysyy yhteydessä maailman menoon, sellaisen joka todellistaa sen yhteyden, johon meidät on tarkoitettu ja luotu. Ja on tuollainen ja toimii noin tuosta vain – vain toisen silmin tuollaiseksi tunnistettuna.
Me olemme kaikki kutsutut, joskin eri tavoin. Korkea ja kunnioitettava on sellainen kutsumus, joka suoraan kääntyy jakamiseksi, antamiseksi, auttamiseksi , lohdutukseksi ja mahdollistamiseksi – niin kuin diakonian virka. Mutta tilansa ja tarpeensa on myös niillä kutsumuksilla, joista reitti arkeen on pidempi. Vaikka Luther saattaisikin panna vastaan, myös tutkiminen, mietiskely ja vetäytyminen tuottavat sellaista hedelmää, joka tulee yhteisesti nautittavaksi. Ehkä luostareissakin on kypsynyt ja kypsyy viisautta ja hyvyyttä, joka odottaa tunnistusta ja kaipaa tunnustusta. Ei itsensä, vaan meidän tähden: ettemme sulkeutuisi miltään hyvyydeltä, mitä Jumala toinen toistemme kautta meille hillitsemättömästi jakelee.