Nasaretin Jeesus maamerkitsi rakkauden polun

Kuuntelin tiistai-iltana paavi Fransiskusta. Ääni oli vaimea, mutta hänen meditaatiopuheensa sisältö oli täyttä ja kiinteää asiaa. Lähtökohdakseen hän oli ottanut Jeesuksen sanat ristillä (Joh. 19:28): ”Minun on jano.” Ne ovat samat sanat, jotka äiti Teresa, nyttemmin Kalkutan pyhä Teresa, on halunnut kirjoituttaa jokaisen Rakkauden lähetyssisarten kappeliin Ristiinnaulitun viereen.

Paavi kysyi: ”Mitä meidän Herramme janoaa?” Ja vastasi: ”Varmasti vettä, tuota elämän olennaista elementtiä. Mutta ennen kaikkea rakkautta, joka ei elämän elementtinä ole yhtään vähemmän olennainen.”

Paavi on oikeassa, olletikin erehtymättömästi. Evankeliumihan kertoo, mitä Jeesus – ei vielä ristiltä – vastasi kysymykseen suurimmasta käskystä. ”Rakasta Herraa, Jumalaasi, koko sydämestäsi, koko sielustasi ja mielestäsi. Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi.”

Jeesus kaipaa rakkautta. Hän edellyttää rakkautta. Hänen seuraamisensa on elämää rakkaudessa.

Rakkaus on ihana ja uuvuttava todellisuus

Harvasta meistä rakkaus mitenkään vuotaa yli. Harvassa ovat ne, joiden kohtaaminen aina, joka kerta ja kaikkineen merkitsee lämmön tulvahdusta, mielen kirkastumista ja huolen hajoamista. Hyvä, että harvoja on – heitä toki on. Mutta monista siltipä vain on elämään rakkaudessa, vaikkei ylitsevuotavassa niin oikeassa. Moni elää rakkaudessa hiljakseen, tällaisikseen, arkisikseen, töikseen. Diakoniakseen.

Rakkaus on ihana sana ja epäilemättä vielä ihanampi todellisuus. Samalla se kuitenkin uuvuttaa. Se näyttää vievän sellaiseen ylevyyteen ja pehmeyteen, jota on työläs pitemmän päälle kestää. Se tuntuu vaativan niin korkeatasoista mielenlaatua, että sen tavoittelemiseen menee kaikki energia – eikä piisaakaan. Ja niinpä jos se noin korkeuksissa viihtyvää olisi, eipä juuri kenestäkään olisi rakkaudessa elämään.

Rakkaudessa eläminen on Kristuksen seuraamista. Ehkä tänään olisi parempikin sanoa, että Jeesuksen seuraamista, koska juuri Nasaretin Jeesus, Ristiinnaulitsematon ja Ylösnousematon, maamerkitsi sen reitin, jolla rakkaudessa eletään. Sillä tiellä ei välttämättä koeta kummoisiakaan rakkauden värinöitä tai kuohuja. Sillä polulla – koska polku se joskus vain on – vastataan katseeseen. Ja katseeseen vastaaminen, kasvojen pyynnön vastaanottaminen, toisen tarpeen kuuleminen ja toisen elämän vakavasti ottaminen on rakkautta. Arkista ja vähäeleistä, mutta elämälle yhtä olennaista kuin vesi. Rakkaus vastaa elämän, yhteisyyden ja ystävyyden janoon.

Todeksi elettyä evankeliumia

Ylipäätäänkin diakonia on todeksi elettyä evankeliumia. Tänään luetun evankeliumin todellistumista se aivan erityisesti on. ”Rakasta Herraa, Jumalaasi, koko sydämestäsi, koko sielustasi ja mielestäsi. Tämä on käskyistä suurin ja tärkein. Toinen yhtä tärkeä on tämä: Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi. Näiden kahden käskyn varassa ovat laki ja profeetat.”

Jumalan rakastaminen on suurinta ja tärkeintä. Lähimmäisen rakastaminen ei kuitenkaan ole toiseksi tärkeintä, vaan yhtä tärkeää. Juuri siksi diakonia on todeksi elettyä evankeliumia. Rakkaus Jumalaan ja rakkaus lähimmäiseen ovat yhtä, ne läpäisevät toisensa vastavuoroisesti, niitä ei saa leikellyksi eikä edes analysoiduksi toisistaan erilleen. Niiden varassa Jeesus sitä paitsi totesi olevan ”lain ja profeetat” – siis tärkeimmät osat kaikesta pyhästä tekstistä, mitä siihen asti oli kirjoitettu: meidän Vanha testamenttimmehan on juutalaisessa kielenkäytössä ”laki, profeetat ja kirjoitukset”. Näissä rakkauksissa, Jumalan ja lähimmäisen, on koko Jumala-uskon pointti. Joka halajaa vaeltaa uskossa, etsii elämää rakkaudessa.

Ei runollista vaan todellista

Diakonia on uskon ja rakkauden leikkauspiste. Tai sitten se on – ja sen on oltava – pikemminkin jonkin alkupiste. Toisenlaisen elämänmuodon, sellaisen jossa tähtäyspisteenä on toisen hyvä. Juuri sen vuoksihan tämäkin joukko on pari kolme päivää keskustellut ja jakanut, ajatellut ja oivaltanut. Usko on inspiroivaa ja rakkaus on kekseliästä. Elämä rakkaudessa on eläväistä, avautuvaa ja eteenpäin suuntautuvaa. Sen lisäksi sen sopii olla järkiperäistä, asiantuntevaa ja tinkimättömän asiallista.

Kuten avauspuheenvuorossani Tuomiokirkossa sanoin, odotan diakonian lähitulevaisuudessa kohtaavan suuria haasteita, joihin vastaaminen kaikesta päätellen edellyttää tavattomasti työtä. Ei ole helppoa rakentaa sellaisia yhteistyöverkostoja, joiden tapa toimia yhdessä on paitsi uusi ehkä myös sellainen, johon diakonia ikään kuin hukkuu. Millä kohdin ja missä määrin diakonia voi uhrata itsensä, koska tietää ja muistaa päämääränsä olevan lähimmäisen hyvän? Ja millä tavoin diakonia pitää kynsin hampain kiinni luovuttamattomasta identiteetistään – siitä, että eläminen rakkaudessa toteutuu vain Jumalan ja lähimmäisen rakkauden erottamattomuudessa?

Elämä rakkaudessa ei ole ollut eikä se tule olemaan runollista. Se on vastakin proosallista, muttei sitä vähemmän todellista. Se on ollut ja se tulee olemaan vastausta elämän ja olemassaolon oikeutuksen janoon.

Paavi sanoi Jeesuksen kaipaavan ”ennen kaikkea rakkautta, joka ei elämän elementtinä ole yhtään vähemmän olennainen” kuin janottu vesi. Hän jatkoi: ”Herran janon totisesti tyydyttää meidän myötäelävä rakkautemme; hänet lohduttaa, kun me hänen nimessään taivumme toisen kärsimyksen puoleen. Tuomion päivänä niitä kutsutaan ’autuaiksi’, jotka antoivat juotavaa niille, jotka olivat janoisia, jotka tekivät oikeita rakkauden tekoja niitä kohtaan, jotka niitä tarvitsivat: ’Kaiken, minkä te olette tehneet yhdelle näistä vähimmistä veljistäni, sen te olette tehneet minulle.’”

Tällaista rakkautta Jeesus kaipaa. Hänen seuraamisensa on elämää rakkaudessa.