On oikein nähdä läpi ja sydämeen saakka

’Ihminen katsoo ulkokuorta, mutta Herra näkee sydämeen.’ Nähin 1. Samuelinkirjan sanoihin voisi tiivistää sen, mitä äsken lukemani evankeliumi meille sanoo. Tai mitä se ainakin myös sanoo: elävä sana ei tiivisty, pysy samana ja puhuttele aina samalla tavoin. Joskus siitä avautuukin ihan muuta. Mutta tänään siis ainakin tämä: ihminen katsoo ulkokuorta, mutta Herra näkee sydämeen.

Katsomisen ja silmien mukaan koko päiväkin on saanut nimensä; paastoajan pyhäpäivistä käytetään yhä vielä latinalaisia nimiä ja tämä on Oculi, suomeksi Silmät. Nämä silmät ovat meidän, siinä on kysymys meidän kaipaavasta katseestamme: silmien sunnuntain nimitys perustuu päivän psalmiin, jossa huudahdetaan – tai jossa me huudamme: ’Minun silmäni katsovat alati Herraan.’ Tätä ei suinkaan esitetä korskeasti, ei osoituksena tai väitteenä Jumalan läheisyydestä, jonkinlaisen katseluetäisyyden päässä olemisesta. Psalmi kun jatkaa: ’Käänny puoleeni ja ole minulle armollinen, sillä minä olen yksin ja avuton.’

Jumala näkee meidät oikein ja me yritämme vastata katseeseen. Me koetamme nähdä oikein hänet ja toinen toisemme. Kokea, kuinka maailma muuttuu kuin läpikuultoiseksi Jumalaan nähden ja kuinka lähimmäinen tulee näkyväksi.

 

On oikein vaikeaa nähdä oikein

Kuulemassamme evankeliumista päätellen oikein näkeminen ei ole helppoa. Se on lähes mahdotonta. Ainakin Jeesus tekee sen tällä kertaa jotakuinkin mahdottomaksi: kun lukee sen, mitä juuri tuon evankeliumin edellä on tapahtunut, alkaa tuntua siltä kuin hän tekisi kaikkensa, ettei häntä kuultaisi eikä nähtäisi oikein. Hän hyökkää ja kärjistää, ennen kuin sitten puolustautuu. Jeesuksen kuulijoita kohtaan alkaa tuntea hienoista myötätuntoa – tai ainakin heihin samastuu: kukapa meistä olisi kestänyt kuulla samaa puhetta ja sen jälkeen kaikessa rauhassa todennut: ’Minun Herrani ja Mestarini’? Tai: ’Totisesti tämä mies on Jumalan Poika.’ Tuskin me olisimme sen enempää höykytystä kestäneet kuin Jeesuksen tuolloiset kuulijatkaan.

Ne kuulijat eivät muuten olleetkaan keitä tahansa. Keskustelun kuvaus alkaa: ’Niille juutalaisille, jotka nyt uskoivat häneen, Jeesus sanoi…’ Sen jälkeen hän näyttää ensin kutsuvan heitä pysymään uskollisina sanalleen ja lupaavan heidän oppivan tuntemaan totuuden, joka tekee heidät vapaiksi. Mutta kun nämä häneen jo jotenkin luottavat ihmettelevät, vapaiksi mistä, Jeesus koht’siltään alkaa syyttää heitä halusta tappaa hänet ja alkaa kehitellä ajatuskulkua, jonka mukaan kuulijoiden isä ei ole mikään Abraham Jumalasta puhumattakaan, vaan saatana. Eipä niin kovin ihmeellistä, että kuulijat alkavat haarukoida, josko Jeesus olisikin samarialainen, joka kiisti juutalaisten yksinoikeuden olla Abrahamin jälkeläisiä tai joku demonin valtaama, pahan hengen riivaama kummajainen. Miten kukaan olisikaan voinut nähdä Jeesuksen oikein?

Meille tämä on sangen terveellistä, useammassa kuin yhdessä suhteessa. Me kun olemme kärkkäitä lukemaan ja kuulemaan evankeliumien kertomuksia siten, että me asetumme salamannopeasti Jeesuksen puolelle paheksuen juutalaisia, kritisoiden kirjanoppineita, päivitellen fariseuksia ja kummastellen hidasoppisia opetuslapsia. Meidän ohkainen ja itse asiassa tyystin luuloteltu ylemmyytemme perustuu kuitenkin aivan yksinomaan siihen, että me tunnemme kertomuksen juonen. Silti me nyt vain emme ole kaikkitietäviä lukijoita, jossakin tekstin ulkopuolella: meillehän tässä puhutaan. Ja kun meistä tulee osa kertomusta, me tunnistamme itsessämme ymmärtämättömän kuulijan ja ajatuksiinsa ja uskomuksiinsa jämähtäneen tapojensa orjan, joka – perusteettomasti – on kovin tyytyväinen omaan kansalaiskuntoisuuteensa.

Meille on sangen terveellistä havaita, että kun meistä ei tuolloin olisi ollut näkemään Jeesusta oikein, meistä tuskin on nyt näkemään toinen toistamme oikein. Meissä saattaa kyllä elää terve Jumalan ikävä ja jo oraalla olevan luottamuksen värittämä toivo, joka saa meidät avoimesti tunnustamaan:  ’Minun silmäni katsovat alati Herraan.’ Mutta yhtä aikaa kun me yritämme saada katsekontaktin Jumalaan, meiltä jääkin sikseen yritys saada lähimmäinen näkyväksi. Ehkemme me näe häntä sen oikeammin kuin nuo juutalaiset, joiden mielestä Jeesus oli ihan joku muu kuin he ja pahimmillaan vaikka mikä riiviö. Hehän kuitenkin uskoivat Jeesukseen – tai ainakin he uskoivat Jeesusta, suosivat hänen julistustaan, sympatiseerasivat hänen ajatuksiaan ja olivat myönteisesti kiinnostuneita. Mekin uskomme, suosimme ja sympatiseeraamme ja meitä kiinnostaa, mutta silti meitä riivaa Samuelinkirjan oireyhtymä: ’Ihminen katsoo ulkokuorta, mutta Herra näkee sydämeen.’

 

On oikein vastata Jumalan katseeseen ja nähdä ihminen

Juuri tästä syystä, tämän kovasilmäisyyden vuoksi, meille on annettu paastonaika. Se on silkka lahja eikä minkäänmoinen tehtävä: se tarjoaa meille mahdollisuuden päästä lähemmäs asiallisuutta ja rehellisyyttä, sielun ja mielen alastomuutta. Se antaa meille tilaa nähdä alkajaisiksi itsemme oikeammin kuin mihin me muulloin ja yleensä pystymme. On mahdollista, että me lakkaamme ajattelemasta itsestämme enemmän kuin ajatella sopii ja meissä viriää jotakin nöyryyden tapaista.

Nöyräsilmäisempinä ja pehmytkatseisempina me alamme katsoa muitakin – ehkä maailmaa ylipäätään – oikeammin. Saattaa olla, että katse, ainakin väläyksittäin, ainakin kirkkaimmillaan, ulottuu ulkokuoren sisäpuolelle, sydämen suuntaan. Jos Jeesuksen kuulijat olisivat tuollaisen katseen jostakin saaneet, he olisivat nähneet jotakin vallan jumalallista, he olisivat Jeesusta katsoessaan nähneet, miten Jumala meidät näkeekään. Heille olisi ollut mahdollista yhtyä psalmin sanoihin ’minun silmäni katsovat alati Herraan’ ja kokea, kuinka katseeseen vastataan. Niin vain ei käynyt. Jumalallisen sijasta he katsoivatkin katsovansa jotakin demonista.

Entä mitä me mahdamme nähdä,jos meidän katsemme pehmenee näkemään oikein? Tunnettu filosofi tuumiskeli sata vuotta sitten näin: ’Kun kuulemme kiinalaisen puhuvan, olemme taipuvaisia pitämään hänen puhettaan jäsentymättömänä kurlutuksena. Kiinaa ymmärtävä tunnistaa siitä kielen. Näin emme useinkaan pysty tunnistamaan ihmistä ihmisestä.’

Kun me näemme oikein, kun me näemme ulkokuoren sisäpuolelle, sydämellisesti, me näemme toisissamme ihmisen. Lähimmäinen muuttuu näkyväksi, kun ulkokuoret muuttuvat läpinäkyviksi. Kuorettomina ja suojattomina me olemme sellaisia kuin oikeasti olemme: kovinkin tarvitsevia, hyvinkin haavoittuvia ja peräti heikkoja. Itseriittoisin, suojautunein ja vahvinkin tietää sydämensä syvyydessä, että silmien psalmin huuto on myös hänen huutonsa: ’Käänny puoleeni ja ole minulle armollinen, sillä minä olen yksin ja avuton.’

Tarkkapiirtoinen kuva ihmisestä on koruton. Asianmukainen ihmiskäsitys on koristeluja vailla. Se ei kuitenkaan tarkoitaa omaa saati toisen perinjuurista viheliäisyyttä, vaan arvokkuutta sellaisenaan ja kelpaamista tällaisenaan. Jumala näkee meissä juuri meidät, ihmisessä ihmisen, hänen katseensa kun porautuu läpi rakennellun minuuden ja teennäisyyden. Hän katsoo esteettä aivan yhtä hyvin myös  itsehalveksunnan ja kaikenkattavan riittämättömyyden lävitse. Hän näkee meidät oikein, hän tunnistaa meidät sellaisinaan ja hän tunnustaa meidät omikseen tällaisinaan.

Jumala näkee meidät oikein ja me yritämme vastata katseeseen. Me kaipaamme nähdä oikein hänet ja toinen toisemme. Näin yksinkertaista se on. Ja samalla loputtoman monimuotoista, uudistuvaa ja kiehtovaa. Elämä Kristuksen seurakunnassa. Aurassa, kaikkialla arkkihiippakunnassa ja koko maailmassa.