Tänä vuonna tuomiokirkkoon on syntynyt tungosta ainakin kolmesta syystä. On jonotettu ekumeeniseen jouluun, ei ole aivan mahduttu lastenkaan kauneimpia joululauluja kuuntelemaan ja on ahtauduttu seimen ääreen. Vaikka seimirakennelma itsessään on vallan 35 neliömetriä, sen eteen seisahtumaan ei yhtä aikaa mahdu kovinkaan moni. Varsinkaan, jos haluaa nähdä itsensä Jeesus-vauvan.

Jouluseimen suurenmoisuutta ja suurisuuntaisuutta sopii toki ihailla, mutta minua jäi ajatteluttamaan, mitä sen suunnittelija Francesco Artese sanoi. Hänhän on toivonut, että seimi pysäyttäisi ihmiset ajattelemaan ”maailmasta jo katoamassa olevia arvoja: nöyryyttä, yksinkertaisuutta, ihmissuhteita ja perhettä”.

Miksi juuri tavallista hienompi, monimuotoisempi, taidokkaampi ja suurempi seimi saisi ajattelemaan noita kaikkia? Eikös mieli saattaisi toimia aivan päinvastoin ja alkaa etsiä valtaa loistoa ja kaivata kultaakin? Nimenomaan tämä jäi minua vaivaamaan, kun luin Artesen arvolistan: nöyryys, yksinkertaisuus, ihmissuhteet ja perhe.

Ehkä se menee niin, että kun me olemme nähneet niin paljon, saaneet niin paljon, tottuneet niin runsaaseen ja kokeneet niin kaikkea, meitä ei saa pysäytetyksi kuin jollakin erityisen hienolla ja tavattomalla. Ehkä niin, mutta sen jälkeen, kun me olemme pysähtyneet, me alamme hiljakseen tajuta, ettei määrä merkitse vaan laatu. Eivät lisävirikkeet vaan kyky nähdä vähässä paljon. Ei monenlaisuus vaan olennaisuus.

Siksi seisahdutaan seimelle. Siksi kokoonnutaan laulamaan ja kuuntelemaan joululauluja. Siksi hakeudutaan toinen toisensa luo – siksi, että edes jouluna voi saada tuntuman siihen, millaiset arvot elämää lopulta kannattelevat. Nimittäin ihmissuhteet, perhe, yksinkertaisuus ja jopa nöyryys.

Kyllähän tämä tiedetäänkin. Luin tänään lehdestä, kuinka noin puolet ihmisistä pitää parhaana joulussa, että voi levätä ja rauhoittua ja neljännes, että voi tavata sukulaisia ja ystäviä. Jospa Franceso Artese onkin liian pessimistinen arvioidessaan, että nöyryys, yksinkertaisuus, ihmissuhteet ja perhe ovat jo katoamassa olevia arvoja. Tuskin ne katoamassa ovat, vaikka jäävätkinpitkin vuotta kaikenmoisen epäolennaisen peittoon. Jouluna, seimellä ja kirkossa ja lauluissa, ne kuoriutuvat esiin, hehkuvat ja loistavat ja lämmittävät.

Niin olennaisia arvoja kuin nöyryys, yksinkertaisuus, ihmissuhteet ja perhe ovatkin, seimeen ei sentään kuitenkaan syntynyt Arvo-niminen poika. Jeesuksen nimi selitetään Matteuksen ja Luukkaan evankeliumeissa, vaikka merkityksen kyllä siihen aikaan jokainen ymmärsi: Jeesus on sama kuin Joosua, joka merkitsee ”Jumala pelastaa”. Matteus vielä huomauttaa profeetan ennustuksesta, jonka mukaan nimi on Immanuel, ”Jumala on meidän kanssamme”.

Ja noinhan se menee. Ei meille kannata vain luetella suositeltavia arvoja, sellaisia kuin nöyryys, yksinkertaisuus, ihmissuhteet ja perhe. Jotta ne todellistuisivat meissä ja meidän kesken, meidän on päästävä näkemään ja kokemaan ja kohtaamaan. Meidän on päästävä katselemaan ja kuulostelemaan ja mielellään jopa koskettelemaan. Siksi meille on annettu tuo kaikenmoiseen marginaaliin syntynyt vauva, josta juuri sellaisena ja myös sellaisena kuin hän aikuisena miehenä oli, nähdään mitä Jumala meille haluaa olla ja on.

Me olemme oikeilla jäljillä, kun me tungeksimme kirkkoon ja seimelle. Ja kun me aavistelemme, että näin me voimme saada otetta siitä, kuinka paljon meille merkitseekään yksinkertaisuus, nöyryys, ihmissuhteet ja perhe. Me tiedämme enemmän kuin tiedämmekään, kun me yhdymme laulamaan: ”En etsi valtaa loistoa, en kaipaa kultaakaan… Suo mulle maja rauhaisa ja lasten joulupuu, Jumalan sanan valoa, joss’ sieluin’ kirkastuu.”