Muistan vallan hyvin, kuinka aikoinaan lapsuudenkodissani etsin kirjahyllystä luettavaa. Useammin kuin kerran otin käteeni Edgar Lee Mastersin kirjan Spoon River Anthology. Aina panin sen kuitenkin takaisin. Olin ehkä viidentoista – kirjan painovuodesta sen päättelen – enkä varmaan osannut englantia riittävästi saadakseni mitään otetta alkukieliseen teokseen. Ehken myöskään osannut tarttua kirjan aihepiiriin; ehkä olin liian nuori siihenkin.

Sama englantilainen versio on nyt hyllyssäni ja sen vieressä  on moninkertaisen lukemisen kuluttama käännös. Sen esipuheessa suomentaja Arvo Turtiainen kertoo, mistä onkaan kysymys: ”’Spoon River Anthologyn’ aihepiiri on varmaan erikoisimpia, mitä runoudessa koskaan on esitetty. Kokoelman yli kaksisataa runoa ovat sarja epitafin [siis hautakirjoituksen] tapaisia yksinpuheluja, joissa vainajat kertovat menneestä elämästään.”

Sikäli kuin pystyn arvioimaan, Turtiaisen suomennos on aivan erinomainen. Kirjan lukutavasta joudun kuitenkin olemaan jonkin verran eri mieltä. Turtiainen nimittäin painottaa kovastikin, kuinka – niin kuin hän kirjoittaa – ”tavanomainen hautakivivalheellisuus ’hän oli hyvä’, ’hän oli jalo’, ’hän oli suurenmoisin ihmisistä’ riisutaan niissä verhoistaan”. Miksei niinkin – Spoon River Antologia vangitsee lukijansa juuri realismillaan ja kaappaa hänet mukaansa suoruudellaan. Mutta tämän oikoisuuden takaa tai pikemminkin siinä itsessään näkyy myös muuta – mihin myös Turtiainen itse lopulta päätyy.

Hän kyllä kuvaa, kuinka ”armottomalla ironialla [Masters] kuorii yhteiskunnan ja ihmisen yltä kaiken kaunistamaan tarkoitetun tekopyhän rihkaman”, mutta jatkaa melkein heti: ”Hänen ironiaansa liittyy kuitenkin aina syvä myötätunto ihmistä kohtaan… Paljastaessaan ja ironisoidessaankin hän herkeämättä julistaa ihmisyyden ja ihanteiden voittoa vääryyden ja väkivallan voimista.”

Spoon Riverin pikkukaupungissa on sorruttu ja menestytty, eletty pitkään ja kuoltu varhain, tehty työtä ja pelattu omaan pussiin. Siellä on käytetty toisia hyväksi ja jouduttu uhriksi – siellä on tapettu ja tultu surmatuksi. Siellä on käsitetty väärin, luultu, siellä on toimittu hyvässä uskossa väärin ja sääntöjä rikottaessa oikein, rakennettu kulisseja ja oltu avoimesti mitä ollaan. Kaikille Mastersin runoelma antaa äänen, lyhyen puheenvuoron siitä, mikä omassa elämässä olikaan olennaista. Kaikki puhuvat suoraan ja kun näin tapahtuu, ollaankin reaalipohjalla. Sillä, jolla elämä vain voidaan elää.

Jokainen lainaus ja jokainen esimerkki Spoon River Antologiasta vaatisi kommentikseen puolen tusinaa muuta, elämä kun on niin moninaista ja monimuotoista. Kirjan luonteelle tekisi kai enemmän oikeutta jokin rujo ja väkivaltainenkin tarina, mutta mieleni tekee silti antaa erikseen ääni Francis Turnerille, jonka kohtaloa on vähemmän raskas myötäelää:

Poikasena en voinut juosta
enkä leikkiä.
Miehuudessani en voinut nauttia väkeviä,
vain varovaisesti kostuttaa huuliani –
sillä tulirokko oli vahingoittanut sydäntäni.
Lepoani täällä
lohduttaa kuitenkin salaisuus,
jonka vain Mary tietää:
Siellä on puutarha akasiapuineen,
on catalpapuita ja tuoksuvia köynnösmajoja –
siellä, sinä kesäkuun iltana,
istuin Maryn rinnalla –
Suutelin häntä koko sieluni huulillani –
ja äkkiä se levitti siipensä
ja kohosi lentoon.

Paitsi että Spoon Riverissä rakastettiin siellä myös uskottiin Jumalaan – ja oltiin uskomatta. Siellä oli sekä kireitä saarnamiehiä ja ilkeitä uskovaisia että sellaisia myötätuntoisia ja armollisia kristittyjä kuin paikallinen katolinen pappi: ”Muutamat meistä melkein kääntyivät uskoosi, Isä Malloy, nähdessään, miten kirkkosi käsitti ihmissydämen ja huolehti siitä Pietarin liekehtivällä uskolla, Pietarin, kallion, lujuudella.”

Ehkäpä tämä ”ihmissydämen käsittäminen” selittääkin, miksi kristitty lukija on niin altis lumoutumaan Spoon River Antologiasta. Onhan nimittäin niin, että samaan tapaan kuin Antologia on yhdistelmä tinkimätöntä totuudellisuutta ja säikkymätöntä arvon antamista, samaan tapaan Jeesuksen elämisessä ja olemisessa yhdistyivät ehdoton realismi ja tyhjentymätön toivo. Meidän Herramme ei tyrmistynyt mistään elämäntarinasta eikä hämmästynyt mitään mikä on totta: miltä kuulostaisikaan jonkinlainen Galilea-Jerusalem-antologia, joka antaisi äänen sokealle Bartimeukselle, nimettömäksi jääneelle syntiselle naiselle fariseuksen huoneessa ja Martalle? Tai opetuslapsista vaikkapa Natanaelille, Juudakselle ja Pietarille?

Kuviteltu Galilea-Jerusalem-antologia voisi vapauttaa nuo kuusi ja monet muut ”Raamatun henkilön” roolista selkeämpään ja kiistattomampaan ihmisyyteen. Se voisi – riittävän kulmikkaasti kirjoitettuna – tuoda heidät reaalipohjalle, sille jolla elämä vain voidaan elää. Samalla he ja me pääsisimme lähemmäs toisiamme ja sellaisina lähemmäs Kristusta: ovathan kaikki nuo Galilea-Jerusalem-antologian henkilöt ihmisiä, jotka Kristus kohtasi sellaisinaan ja joiden tarinoiden läpi hän tunnisti jokaisen jumalanluoman perinjuurisen arvon. Eivät siis yhtään erilaisia kuin me.

Spoon River Antologian kuvitellut elämäntarinat, kuvitellun Galilea-Jerusalem-antologian oikeat ihmiskohtalot ja meidän itse kunkin elämänpiirimme tosikertomukset lankeavat kaikki yksiin. Kaikissa on kysymys siitä, että meidän Herramme ”käsittää ihmissydämen”. Hän antaa arvon kaikesta huolimatta ja hän antaa armon käydä oikeudesta.

Rukoilemme:

Veljemme ja Herramme Jeesus Kristus! Opeta meitä sinun tavallasi ymmärtämään elämää ja käsittämään ihmissydämiä. Auta meitä antamaan toisillemme anteeksi ja itse olemaan ihmisiksi. Aamen.