Radioaamuhartaus turkulaisena heinäkuun aamuna

Kun keväällä kävin siellä paikan päällä, luin äsken pitkästä aikaa kirjan Oi Jerusalem. Se kuvaa Palestiinan jakamista ja Israelin valtion syntymistä ennen muuta – niin kuin nimestä voi päätellä – Jerusalemin kaupungin ja sen asukkaiden kannalta. Varsin hyödyllinen teos siinäkin mielessä, että kun se kertoo ajastaan molempia osapuolia edustavien ihmisten kokemuksien läpi, ymmärtää paremmin, kuinka vaikeasti ratkaistavasta ongelmasta tuolla alueella on kysymys. Mutta erityisen kiinnostavaa on se, että kaupungille huudahdetaan ”oi!”. Että jokin paikka, jokin tila, on niin latautunut ja niin symbolisesti tiheä, että juuri se on luovuttamattomin ja tärkein, melkeinpä elinehto. Tässä tapauksessa jopa pyhä, kolmenkin uskonnon edustajien mielestä.

Mikä kaupungista, paikkakunnasta tai tilasta tuollaisen tekee? Yleisimmin kai elämä ja erityisemmin merkkitapahtumat – eivät ainakaan pelkät rakennukset ja pelkät kivet. Jostakin syystä nyt vain näyttää olevan niin, että ihminen palaa mielellään entisille kulmilleen, lapsuusmaisemiin semminkin. Elleivät ne suorastaan ole pyhittyneet, merkillistä merkittävyyttä niihin on kuitenkin kiinnittynyt. Olletikin vaikkapa kadut tai tiet, rakennukset tai puistot eivät ole olennaisia sellaisinaan, vaan sen elämänkulun vuoksi, jonka maamerkkejä ne ovat olleet. Jos taas jossakin on tapahtunut jotakin aivan erityistä, paikka muuttuu pysyvästi. Se sakramentaalistuu, sen eteen voidaan liittää ”oi!”, sen lausuminen tuntuu kitalaessa toisenlaiselta. Sillä tavoin kuin Yrjö Jylhä toteaa Kirvesmäestä: ”Olen juurtunut näihin tanteriin kuin lapsuusaikojen maisemiin – toki toisin ja toisenlaisiin.”

En ole kuullut kenenkään huudahtavan tai huoahtavan: ”Oi Turku!” Muttei ole epäilystäkään siitä, etteikö elämä täälläkin kiinnittäisi merkityksiään taloihin ja tiloihin. Osa tiloista ja taloista on laajalti yhteisiä ja yhteisesti tunnustettuja nähtävyyksiä. Ne vastaavat, kun kysytään, mitä on olla suomalainen tai kristitty tai mitä on olla turkulainen ja maahanmuuttaja. Muttei ole epäilystä siitäkään, etteikö olisi myös sellaisia taloja ja tiloja, jotka merkitsevät toisille tavattomasti vaikkei niitä toisten tietoisuudessa ole edes olemassa. Turkuja on useita, päällekkäisiä ja limittäisiä – myös sellaisia, joiden yhtymäkohdat ja leikkauspisteet ovat harvassa.

Runsaasti toistakymmentä vuotta sitten minua jostakin kumman syystä haastateltiin johonkin matkailuammattilaisten lehteen. Toimittajakin vähän innostui, kun aloin kaavailla vaihtoehtoista kiertoajelua kotikaupunkiini. Siihen kuului muistaakseni ainakin diakoniakeskuksen vaatevarasto, asunnottomien alkoholistien majoitustilan märkä pää ja ehkä myös ruokapankki. Siis liuta sellaisia kohteita, joita voi ylpeydellä näyttää vieraillekin. Sellaisia, joissa – jos heittäytyy raamattukieliseksi – alastomat vaatetetaan ja nälkäiset ruokitaan. Ja joissa joka tapauksessa ihmisiin suhtaudutaan kunnioittavasti, joissa heitä autetaan heidän ongelmassaan vaikkei heitä saisikaan autetuksi ongelmastaan. Sosiaalisen eheyden Turun, ihmisarvon ja yhteisen vastuun Turun kiintopisteet ansaitsisivat nekin tulla noteeratuiksi, koskapa eletyn elämän maamerkkejä nekin ovat. Mutta jotenkin minulla on sellainen muistikuva, ettei siitä sitten kuitenkaan artikkelia syntynyt, uutta matkailutuotetta senkään vertaa…

Niin tai näin, oltiinpa sitten Suomen Turussa tai käytiinpä maailman turuilla, tilat ja talot, kaupungit ja kadut, pellot ja niityt, tiet ja väylät merkitsee ja pyhittää eletty ihmisten elämä. Tässä suhteessa kristillinen usko Kristus-uskona näyttää jälleen käänteisyytensä. Sen merkkipaikoilla muistellaan ruokituksi tulemista, parantumista, anteeksisaamista, rangaistuksen poistumista ja yhteyteen pääsemistä. Armon kokemusta arjessa. Sen pyhimmillä paikoilla muistetaan kuolemantuskaa ja tuskallista kuolemaa. Tappiota voittona.

Nuo paikat pyhittyvät juuri siksi, ettei mitään kaihdeta eikä mitään peitetä. Elämä on mitä on, mutta sellaisen elämän tämä usko väittää Jumalan itsensä jakaneen. Ja kuolema se vasta onkin mitä on, mutta myös siihen me väitämme Jumalan suostuneen. Juuri tämä äärimmäinen maanläheisyys on se kohta, jossa armo ulottuu meihinkin saakka.

Niinpä tuntuu vallan luontevalta huudahtaa Oi Beetlehem! tai Oi Jerusalem! Mutten itse asiassa ollenkaan epäile, etteikö monikin voisi huoata myös Oi Turku! Kaikkialla – myös Turussa – ihmiset elävät elämää, jonka kokevat mielekkääksi ja jonka muistelemisessa sitten on puolet mielihyvää ja puolet kaipausta. Myös Turussa – ja kaikkialla – ihmiset ovat katsoneet toisiaan sillä tavoin ettei elämä enää koskaan ole merkitystä vailla ja auttaneet toisiaan siten, ettei elämä enää koskaan jätä ulkopuolelle.

Niinpä itse kunkin kotikaupunki ja kotipaikkakunta voi kuin voikin viitata sellaiseen yhteisöelämään, jota Raamatun aivan viimeisessä luvussa pidetään kaiken täyttymyksenä: ”Kaupungin valtakadulla, virran haarojen keskellä kasvoi elämän puu. Puu antaa vuodessa kahdettoista hedelmät, uuden sadon kerran kuukaudessa, ja sen lehdistä kansat saavat terveyden. Mikään ei enää ole kirouksen kahleissa.” Kiintymyksemme kotikulmiin ja lämpimät muistot näyttävät suuntautuvan menneeseen, mutta avaavat tulevaisuutta; kadotettu paratiisi antaa aavistuksen saavutettavasta taivaasta.

Rukoilemme: Jumala, pidä mielessämme ne paikat ja hetket, joissa olemme kokeneet sinun meille antamasi elämän arvon. Tee niistä näkymättömän armosi näkyviä merkkejä, jotka ruokkivat toivoa ja antavat mieltä. Aamen.

Virsi 628:4