Kirkkorakennus on uskon kuva, paikka ja tulkki

Vielä on meitä jokunen, joka tänään tulee jo aamutuimiin ajatelleeksi Runebergin runoa Heinäkuun viides päivä Vänrikki Stoolin tarinoissa. Nyt se vie kuitenkin väärään ilmansuuntaan – siinähän kertojaminä kysäisee: ”Ken mua seuraa retkelle nyt Näsijärven rannalle.” Kun nyt on radiossa erityisen turkulainen heinäkuu, rannat ovat Auran tai Airiston. Mielikuvamatkalle siis kulttuurimme kummuille!

Turkuhan on rakennettu seitsemälle kukkulalle kuten – varmaankin sitä jäljitellen – pari muutakin kristikunnan keskusta, Rooma ja Jerusalem. Jerusalemin seitsenkukkulaisuus on tarkemmin katsottuna hiukan väkinäistä ja Turunkin kukkulaluettelo on siitä kummallinen, että siitä puuttuvat kaksi melkeinpä tärkeintä: Korppolaismäki, johon minulla on henkilökohtainen suhde, ja Unikankareen kumpu, jolla seisoo Suomen merkittävin rakennus.

Turun tuomiokirkko on niin tutun näköinen – varsinkin joen tuolta puolen Vähätorin suunnasta kuvattuna – että sitä tuskin näkeekään. Sellaisena se on aivan saman oloinen kuin kristillinen usko suomalaisessa kulttuurissa: niin olennainen osa arvojen ja merkitysten antajaa, ihanteiden ja ihmisoikeuksien pohjaa ja niin yksityisen kuin sosiaalisenkin omantunnon ylläpitäjää, ettei sitä tule havainneeksi. Vaan jos tuomiokirkko katoaisi ja kristillinen usko, sen kyllä kokisi. Autiutena, latteutumisena ja perspektiivittömyytenä.

Jo ulkopuolelta tuomiokirkko kylläkin osoittaa – varmaan myös kristinuskoon nähden ulkopuoliselle – kuinka monipuolinen ja sellaisena kiehtova uskon maailma on. Katsopa kirkkoa, mieluimmin talvi-iltana, valaistuna ja puiden lehtien peittämättä, Åbo Akademin kirjaston rappusilta. Seisot tieteen portailla ja näet ihmeellisen rykelmän tornia, sakastia ja kappeleita. Ei mitään sellaista kuin yleensä, ei mitään odotettavissa ollutta, ei mitään tavanomaista. Vaan juuri sellaista, mikä kirjaston kulttuurisessa ilmapiirissä viihtynyttä virkistää, kutsuu ja ilahduttaa.

Sisällä tuomiokirkossa kannattaa istuskella. Olla vain. Paitsi että sen seiniin ovat piirtyneet monien rakentajasukupolvien vakuuttavat ja rauhoittavat kädenjäljet, samoihin seiniin ovat tarttuneet ja holveihin pysyvästi nousseet parin kolmenkymmenen sukupolven virret ja rukoukset. Jumalan edessä eletyt elämät ovat jääneet paikan päälle. Varsinkin iltasella kokee, että kirkko on kuin usko itse: se kannattelee, vastaa kaikesta, ottaa kantaakseen ja huolekseen. Ei tarvitse pinnistää, ponnistaa eikä osata muotoilla. Kunhan on.

Tässä suhteessa Turun tuomiokirkko on kaikkien Suomen kirkkojen äiti. Varsinkaan keskiaikaisissa kivikirkoissa ja vanhojen kansanmestareiden puukirkoissa ei kannata keskittyä vuosilukuihin, nimitietoihin tai muuhun vastaavaan. Korvan kautta aivoihin kulkee kyllä oiva reitti, mutta toinen, sitäkin parempi, ihon läpi sydämeen, sieluun ja muihin sisäelimiin. Hellitä hieman ja rauhoitu vähän, niin huomaat, että vaikka kirkko onkin kelpo nähtävyys – monen paikkakunnan ainoa eikä ihme – se antaa ennen muuta mahdollisuuden nähdä itsensä ja olemisensa toisin. Ehkä jopa tulla nähdyksi tavalla, joka antaa eheyttä ja tervehdyttää.

Mutta sitten Turussa on myös joen toinen puoli. Niin kuin elämässä myös: se, joka toimii nyt. Aktiivinen ja aikalainen. Sille puolelle Turkua on tällä vuosituhannella rakennettu Aurelia, ennen muuta ruotsalaisen seurakunnan tarpeisiin. Sen alapuolella Aurakadun mäessä on vanha tyttökoulun rakennus, sitä samaa kirkkomuistumin viritettyä uusgotiikkaa kuin tuon ajan tyttökoulut – jostakin hämärästä syystä – muutoinkin. Senkin rakennuksen omistaa Turun ja Kaarinan seurakuntayhtymä. Yläpuolen talot ovat silkkaa jugendia, sitä sata vuotta vanhaa tyyliä, joka Suomessa taipuu paitsi luontoaihelmien myös kansallisromantiikan suuntaan. Odotettavissa olisi, että Aurelia seurailisi tyylejä oikeallaan ja vasemmallaan – semminkin, kun muistaa kaiken sen, millainen ikiaikaistila kristillisellä uskolla samassa kaupungissa on: Suomen merkittävin rakennus, kaikkien kirkkojen äiti. Vaan eipä vain.

Aurelia on suoralinjainen. Siitä näkee, minä aikana se on rakennettu. Se ei katso taaksepäin: sen tekijöiden silmämääränä ei ole ollut, että edes Turussa silmien edessä olisi jatkuvasti oltava loistava menneisyys. Sitä suunniteltaessa ei ole ajateltu, että kristillinen Jumala-usko voisi parhaiten keskiaikaisissa puitteissa ja hyvin korkeintaan enää 1900-luvun alussa. Siitä ei ole tehty romanttista, toisaikaista eikä sievää – ja miksi olisikaan, koska kristillinen usko on realistista, ajantasaista ja tyylikästä.

Mutta – kuule ja hämmästy – Aurelia ei riitele vierustovereidensa kanssa. Sen värit, linjat ja aukot on huolellisesti harkittu: se ei öykkäröi vanhalle vaikkei sille alistukaan, se arvaa oman tilansa ja antaa arvon toisellekin. Se on jopa Tuomiokirkon välttämätön tasapainottaja, olennainen edistysaskel uskon jatkumolla. Se on suorastaan kuin usko itse: jokin joka aluksi saattaa tuntua epämukavalta, jokin joka ei tunnu kuuluvan kohdalleen, jokin jonka kokee ottavan tilansa jonkin muun kustannuksella. Kunnes näkee valon. Kunnes siitä suostuisi luopumaan yhtä vähän kuin Tuomiokirkosta konsanaan.

Rukoilemme: Jumala, me muistamme kirkoissamme meitä edeltäneiden kristittyjen uskoa ja tulemme eteesi heidän rukoustensa ja virsiensä yhä kannattelemina. Auta meitä elämään kristittyinä omassa ajassamme ja suuntaamaan katseemme toiveikkaana siihen tulevaisuuteen, johon me sinuun luottaen olemme menossa. Aamen.

Virsi 197:1,4