Radioaamuhartaus sarjan 'Kristinuskon tärkeät kirjat' aluksi

Kun aikoinaan ähelsin kuukausikaupalla jonkinmoisen tutkimuksen kimpussa teologisen tiedekunnan kirjastossa, olin tekevinäni fiksunkin havainnon. Kirjaston kirjat oli leimattu tiedekunnan sinetillä, jossa oli jokin raamatunlauseviite, muistaakseni Matteuksen evankeliumista. Tehottoman lukemiseni ja kirjoittamiseni uuvuttamana panin aloitelaatikkoon ehdotuksen, että raamattuviite kohdistuisikin Saarnaajan kirjaan: ’Paljolla kirjaintekemisellä ei ole loppua, ja paljo tutkiskelu väsyttää ruumiin.’ Olihan se tavallaan lystikästä, vaikkei kovin omaperäistä: saman on aivan varmasti keksinyt moni muukin. Eikä sinettiä muutettu.

’Paljo kirjojen tekeminen’ saa kyllä miettimään, mitä sitten, jos kirjat kävisivätkin vähiin? Perinteinen tapa etsiä kirjoista parhaita on kysyä, minkä yhden tai mitkä kolme ottaisi mukaan autiolle saarelle. Vaikka viisainta olisi varmaan ottaa mukaan sellaista kirjallisuutta, joka auttaa pääsemään saarelta pois, vastaus koostuu yleensä kaikkein puhuttelevimmista teoksista. Yhdellä kaunokirjallisuudesta, toisella maailmankatsomuksellisista kirjoista, monilla nimenomaan uskonnollisista tai kristillisistä. Vaikka kristinuskon tärkein kirja epäilemättä onkin Raamattu, jossa kyllä riittäisi lukemista ja perehtymistä aution saaren pitkiksi vuosiksi, aivan olennaisia kristillisiä kirjoja on paljon muitakin.

Ylittämättömin, ohittamattomin ja ihmeellisin on virsikirja – joka tosin on kirjaksi sikäli kummajainen, että se aika ajoin muuttaa muotoaan ja vaihtaa paljonkin sisältöään. Siitä huolimatta (tai juuri siksi) se on kunakin aikana ehtymätön mielikuvien ja kielikuvien varasto, kokemusten ja tuntemusten tulkitsija, rukouksen ja kuuntelemisen sanoittaja ja mitä kaikkea vielä. Samaan tapaan kuin ennen kansanlaulut ja nyt vaikka suomirock se tuottaa valmiita lainauksia ja osuvia sanoituksia ja piirtää siten mielenmaisemaa. Se on yhteistä ja yhteisesti sovittua, mutta runsaana, monipuolisena ja monimuotoisena se antaa sanat juuri minulle juuri nyt ja tässä. Tai liittää elämää suunnanneisiin aiempiin kokemuksiin, niistä syvimpiin ja merkittävimpiin: oi muistatko vielä sen virren?

Mikähän on sinulle ’se virsi’, se muisteltava, ja miksi? Tai se, jota voisi nimittää mielivirreksi, tai se, joka aina itkettää, tai se, joka täyttää koko ruumiin pyhyydellä, tai se, joka riemastuttaa? Tekisi mieleni kertoa omistani – mutten kuitenkaan tahdo. Virsi on kaikessa julkisuudessaan ja yhteisöllisyydessään yhtä aikaa kovin sisäinen ja yksityinen. Valtaosa virsistä on puhetta Jumalalle, rukousta ja ylistystä. Siinä avataan – vaikka valmiin sanoin ja sävelin – sydän ja mieli, siinä ollaan niin sellaisenaan, niin peittelemättöminä, niin itselleenkin paljaana, ettei sitä voi kommentoida eikä sillä tavoin jakaa. Jumalan eteen voi sillä tavoin kehdata tulla, muttei toisen ihmisen. Toisen ihmisen kanssa voi sillä tavoin veisata, toisen kanssa veljeyttä ja sisaruutta uumoillen, mutta omaa rukoustaan selittämättä ja sieluntilaansa näyttämättä.

Viime vuosina olen erityisesti ihastunut johonkin sellaiseen, jota olen alkanut kutsua virren hyrinäksi. Sen kulta-aika oli varmaankin 1700- ja 1800-luvuilla, jolloin jos kodissa ylipäätään yksikin kirja oli se oli vuoden 1701 niin sanottu vanha virsikirja. Sen virret olivat painuneet yhteiseen alitajuntaan ja omakohtaiseen sielunpohjaan. Sieltä ne nousivat milloin minkäkinlaisina lainauksina, joskus mitättöminä, joskus hauskoina, mutta usein vakaina ja viisaina, elämää tulkitsevina ja siihen mieltä ja toivoa antavina. En pääse irti mielikuvasta, jossa tuvassa leipova nainen samalla hiljakseen hyräilee ja tekee työtään virren rytmissä. Samaan tapaan kuin ortodoksiseen perinteeseen kuuluu Jeesuksen rukouksen jatkuva toistaminen, samaan tapaan virttä hyrisevä hioo väliseinän tuonpuoleiseen läpikuultavan ohueksi. Tai tyystin pois: Jumalan todellisuus läpäisee arjen, lämmittää sen ja asettuu siihen hiljaisena ilona.

Ei ole sattumaa, että mielikuva täytyy hakea vähintään viime- ellei toissavuosisadalta – juuri niiltä ajoilta, jolloin kirjoja oli vähän ja jolloin virsikirja saattoi olla ainoa. Virrenhyrinä ei kuitenkaan välttämättä edellytä yksinkertaista elämänmuotoa, vaikka sen arvon ymmärtääkseen olisikin ollut koukattava kaukaisen menneisyyden kautta. Ehkä hyrinä nyt voikin olla entistä harvempaa mutta sitä lujempaa, huonommin sanat muistavaa mutta sitä määrätietoisempaa, lyhyemmin huudahtelevaa mutta sitä tietoisempaa. Tai mitä jos me jonkin vuoden päästä veisaammekin lujin äänin kaikkien silloin jo osaamaa Pekka Kivekkään virttä, vielä ehdotusta:

Kun vain raha mittaa aikaa,
saat laukata, läähättää!
Jos niin menestyt,
niin myös menehdyt,
ja tappio taskuusi jää.
Käy sielun hiljaisuuteen,
käy korpeen ja lähteen luo,
niin kalvolta sen
näet taas syvyyden.
Se uskon, se toivonkin tuo.

Ei se niin kaukana ole siitä, mitä Sinikka Kontio meidän yhteiseksi rukoukseksemme vanhasta virsikirjasta veisaa:  [vuoden 1701 virsikirja, 256:2]