”Ei hän ole täällä.” Näinhän Luukas kertoo sädehtivän kirkkaisiin vaatteisiin pukeutuneiden miesten, kaiketi enkelien, sanoneen kahdelle Marialle ja yhdelle Johannalle. Mutta samalta tuntui, kun kolme viikkoa sitten pitkästä aikaa katselin pyhiksi nimettyjä paikkoja Jerusalemissa. Edellisestä kerrasta oli kulunut jo reilusti yli 30 vuotta. Pyhäksi kutsutussa maassa paljonkin on muuttunut – ei kyllä juuri entistä pyhempään suuntaan. Muistopaikoilla muutos on vähäisempi, omassa mielessä jotakin siltä väliltä.

Pyhän haudan kirkko ei kolmessakymmenessä vuodessa ole mihinkään muuttunut. Kristikunnan jotakuinkin vanhin ja arvokkain muistopaikka ja pyhiinvaelluskohde on historiansa aikana kyllä tuhottu ja turmeltu moneen kertaan, mutta nyt se on mikä on. Se on omalaatuinen sokkelo, jossa jakautuneen kristikunnan vanhimmilla kirkkokunnilla on kullakin oma tarkasti varjeltu jalansijansa.

Kansa tungeksi Golgatan alttareille, mutta tyydyin seisomaan taampana. Jonot hautakappeliin olivat pitkät, mutta halusin ennemmin sytyttää kynttilän ja ottaa toisen muistoksi haudan ulkopuolelle työnnetyssä Etiopian kirkon kappelissa. Miksi mennä sisälle: eiväthän Mariatkaan eikä Johanna löytäneet haudasta Herran Jeesuksen ruumista, kertoo Luukas.

Kirkasvaatteiset miehet sen sanoivat: ”Ei hän ole täällä, hän on noussut kuolleista.”

Toinen evankeliuminkirjoittaja, Johannes, kertoo vähän toisin. Toinen Marioista, se Magdalan, onkin jäänyt haudalle yksin ja valittaa: ”Minun Herrani on viety pois, enkä tiedä, mihin hänet on pantu.” Niinpä niin. Jos ”ei hän ole täällä”, missä hän sitten on?

Kuten sanottu, juuri noilla pyhiksi kutsutuilla paikoilla nousee mieleen: ”Ei hän ole täällä.” Jokainen Pyhän haudan kirkossa käyvä sen tietää – juuri siksihän se kirkko siinä on, että hauta on tyhjä. Juuri siksihän kirkkoja ja kristittyjä ylipäätään on, ettemme me voi käydä sellaisella Kristuksen haudalla, jossa hän yhä olisi. Silti tuhannet ja tuhannet pyhiinvaeltajat kokevat, että täällä, juuri täällä jossa hän siis ei ole, hänen läsnäolonsa tulee todelliseksi. Siksi kaikki nämä alttarit, muistokivet, kynttilät ja ikonit.

Katselin kirkossa etiopialaisnaista, joka rauhallisesti nojasi päätään kivipylvästä vasten ja välillä kumartui rukoukseen lattiaan saakka. Häntä katsellessani en ollenkaan epäillyt, etteikö Kristus, hän-joka-ei-ole-täällä, voisi olla juuri täälläkin. Oikeastaan nyt ja vasta nyt, kun tätä naista muistelen, huomaan hänen eleettömän, luontevan ja jotenkin ylevän hartautensa vetäneen minut mukaansa. Vaikka kaikki muu olikin sanonut minulle ennemmin ”ei hän ole täällä”, tämä nainen, silkalla olemuksellaan ja olemisen tavallaan, kertoi päinvastaista. Hänen uskossaan Kristus oli läsnä; mahtaako hänenkin nimensä olla Maria tai Johanna, niin kuin niiden naisten, jotka ensimmäisinä tulivat haudalle, jotka kokivat itse, kertoivat muille ja sytyttivät sydämet?

Ja kuitenkin minusta myös tuntui, muualla kirkossa, että ”ei hän ole täällä”. Hän ei ole siellä, koska hän ei ole pysäytettävissä. Muistopaikka saattaa olla meille aika ajoin tarpeen, mutta Kristus ei ole jäänyt paikalleen. Ikoni saattaa kyllä näyttää meille hänen kasvonsa – tai hänelle meidän kasvomme – mutta pikemminkin mukaan tuleva ja mukana kulkeva matkaikoni kuin edes Pyhän haudan kirkossa oleva.

Markuksen mukaan haudassa istuskeleva valkovaatteinen nuorukainen kertoi, minne Kristus oli lähtenyt: ”Hän menee teidän edellänne Galileaan. Siellä te näette hänet.” Sinne itsekin Jerusalemista menin ja sinne Jeesus onkin helpompi mielessään kuvitella. Kuljeskelemaan talvisateiden vehreyttämässä avarassa maisemassa, vapaan taivaan alla. Siellä, mistä hän Jerusalemiin lähtikin, ja sen ”maan kansan” ja niiden ”maan hiljaisten” parissa, joiden elämään ja joihin hän samastui.

Mutta se kansa ei nyt enää ole yhtään sen enempää Galilean kunnailla kuin Pyhän haudan kirkossakaan. Se kansa on kaikkialla. Se on joka puolella maailmaa. Se on täälläkin. Se on meissäkin; me olemme sitä kansaa mekin.

Kun Kristus nousi ylös, lähti Jerusalemista ja hänen kerrottiin lähteneen jonnekin Galileaksi nimitetylle seudulle, hän tuli meille: Galilea on kaikkialla.

Valkovaatenuorimies viittasi Kristuksen omiin puheisiin: ”Hän menee teidän edellänne Galileaan. Siellä te näette hänet, niin kuin hän itse teille sanoi.” Jos Galilea on kaikkialla ja jos Jeesus itse on sanonut, että siellä me saamme hänet nähdä, mitä hän siitä sanoikaan? Jos haudalla sanotaan, että ”ei hän ole täällä”, missä hänet, ylösnousseen, liikkeelle lähteneen ja maailman muuttaneen Vapahtajan voi kohdata? Missä hän on?

Sen kertoo Matteus, sen mitä ”hän itse meille sanoi”, sen missä me näemme hänet: ”Totisesti: kaiken, minkä te olette tehneet yhdelle näistä vähäisimmistä veljistäni, sen te olette tehneet minulle. Minun oli nälkä, ja te annoitte minulle ruokaa. Minun oli jano, ja te annoitte minulle juotavaa. Minä olin koditon, ja te otitte minut luoksenne. Minä olin alasti, ja te vaatetitte minut. Minä olin sairas, ja te kävitte minua katsomassa. Minä olin vankilassa, ja te tulitte minun luokseni. ”

Ihminen on ihmiselle ikoni, lähimmäinen on lähimmäiselle sakramentti, toinen on toiselleen Kristus.

Rukoilkaamme: Kulje meidän edellämme, Ylösnoussut, ja vie meidät sinne, missä olet kohdattavissa ja nähtävissä. Aamen.