Opiskeluaikana sain vinkin kirjasta, joka oli aikamoinen poikkeus kaikkien teologisen tiedekunnan tieteellisten teosten ja oppineiden opusten joukossa. Parin millin paksuinen kirjanen näytti kuuluvan sarjaan Theologische Meditationen, teologisia mietiskelyjä. Se ei siis ollut tutkimusta, vaan pikemminkin jonkinlainen ajatuskoe. Nimi nyt ei ollut erityisen vetävä: Alltägliche Dinge, arkisia asioita.

Tekijä kuitenkin oli viime vuosisadan katolisista teologeista merkittävin, Karl Rahner. Mutta se mikä minua varsinaisesti kiinnosti, olivat noiden teologisten mietiskelyjen kohteet, ne arkiset asiat. Rahner käytti seitsemään teemaan kuhunkin vain pari sivua, mutta tekikin sitten sellaisia luonnoksia, joita ei juuri ole ennen eikä jälkeen nähty. Työn teologiaa on kyllä kirjoitettu – vaikkei varmaan ihan tällä tavoin – mutta tuskin liikkumisen, istumisen, näkemisen, nauramisen, syömisen tai unen.

Täytyy myöntää, että istumisen tai nauramisen teologia kiehtoi jo ihan kummallisuuttaan. Mutta aika äkkiä huomasi, ettei pikku kirjanen sittenkään ollut mikään asialliseen raatamiseen kyllästyneen tiedemiehen kevyt välityö, saati silkkaa älyllistä huvittelua. Nuo erikoislaatuiset fundeeraukset nousivat aivan olennaisesti kirjoittajansa ajatuskokonaisuudesta; hän halusi oikeasti sanoa niillä jotakin. Ja kun kirjoittaja ei totisesti ollut kuka tahansa, vaan aikansa merkkimies, kannatti kuunnella, mitä hänellä olikaan mielessään.

Rahnerin mukaan se, millainen ihminen on, kertoo jotakin siitä, mitä Jumala haluaa ihmiselle olla. Ihmistä ei ole sattumanvaraisesti muokattu sellaiseksi kuin hän on; hän on sellainen kuin on ennen muuta siksi, että hän on Jumalan ilmoituksen sopiva vastaanottaja, vuoropuhelun sovelias toinen osapuoli. Hyvällä syyllä voi kyllä kysyä, ei kai nyt kaikki ihmisessä ja koko ihmiselämä ole pelkästää jonkinlaisena Jumalan antennina toimimista. Ei kai – mutta Rahner yllyttää mieluummin tekemään rohkeita ajatuskokeita kuin luovuttamaan mitään yrittämättäkään.

Näin aamusella, herättyä, on luontevaa seurailla Rahnerin ajatuskulkuja siinä, mitä hän sanoo unesta: ’Jokaöinen uni on itse asiassa perin ihmeellinen. Ihminen, joka on persoona ja vapaus, joka omistaa itsensä ja ohjaa itseään, päästääkin unessa itsestään irti. Hän luopuu itsestään ja uskoo itsensä luottavaisesti niiden olemassolon voimien varaan, joita hän ei ole luonut ja joita hän ei hallitse. Uni on luottamuksen ele ihmisen maailman sisäistä oikeutta, varmuutta ja hyvyyttä kohtaan…’ Ja seuraavaksi Rahner sitten sanookin aivan suoraan: ’Jos uni otetaan vapautuneesti vastaan koko ihmisen tekona, silloin nukahtaminen on itse asiassa sukua rukouksen sisäiselle rakenteelle: onhan myös se itsestään hellittävää oman todellisuuden luottamuksellista uskomista Jumalan rakastavaan käyttöön.’

Elämällä, olemalla, lepäämällä ja nukkumalla ihminen – jokainen ihminen – siis jo ikään kuin kuulostelee Jumalaa. Kristityn tapa aloittaa uni rukouksella liittyy tähän peruskokemukseen ja paljolti selittyykin siitä; se sanoittaa, tarkentaa ja selventää, kenen varaan uskoudutaankaan ja kehen luotetaankaan.

Kun nyt kuitenkin on aamu ja me olemme hereillä, nukahtaminen rukouksen siskona tai veljenä voi kuulostaa hiukan huolestuttavalta. Olisiko päivä ja arki Rahnerin ajatuskulkua seuraten sitten vain jonkinlainen tauko Jumalan varaan heittäytymisessä tai enimilläänkin pelkkä aamen yön rukouksen lopuksi? Ei nyt sentään. ’Armo voi siunata myös arjen ja järkiperäisen toiminnan ja kykenee tekemään niistä askeleita kohti Jumalaa’, hän kirjoittaa.

Itse asiassa tuo pikkuruinen kirjanen – joka on suomennettu kielellisesti onnahtavalla nimellä Söinpä tahi nauran – osoittaa ennen muuta päivän, arjen ja arkipäivän arvon. Arki arkena on Jumalan kohtaamisen paikka: ’Juuri arkena pysyessään silkka ja rehellisesti hyväksytty arkipäiväisyys kätkee itseensä sen iankaikkisen ihmeen ja vaiteliaan mysteerin, jota nimitetään Jumalaksi ja hänen salatuksi armokseen.’ Ja niin edelleen, ja syvemmälle: lopulta Rahner julistaa sellaista arjen armoa, jonka löytää vain kaikkeen suostunut ja itsensä tyystin unohtanut. Ehkä juuri sellainen ihminen onkin soveliain Jumalan kuulija: yön rukouksen ja päivän työn paljastama, hioma ja valmistama.

Rukoilkaamme:

Jumala, tee arjesta meille uskon paikka ja kuivuuden koulu, joka valmistaa meidät kulkemaan kohti sitä iankaikkisen elämän todellista juhlaa, jonka meille valmistaa Jumalan armo eivätkä meidän omat voimamme. Aamen.