"Kerran tästä sivilisaatiosta ehkä vielä syntyy uusi kulttuuri"

Uskottavat lainaukset haetaan uskottaviksi koetuilta

Piispa Voitto Huotari puhui viikko sitten pitämässään aamuhartaudessa Päivän tunnussana 2012 -kirjasta. Hän mietti, eivätkö erilliset raamatunlauseet ole kovin alttiita väärinymmärryksille ja väärinkäytölle. Hänen mukaansa ’kristillisessä käytössä yksityisille raamatunkohdille on annettu arvokas tehtävä, kunhan niiden annetaan puhua samansuuntaisesti Raamatun kokonaissanoman kanssa ’.

Näinhän se on. Olen useinkin tullut tuumiskelleeksi, millä perusteella joitakin kirjoja tai joitakin henkilöitä lainataan. Miksi sitaattikirjojakin on olemassa; miksi joidenkin lentävien lauseiden tunteminen kuuluu suorastaan yleissivistykseen? Mikä on yksittäisten lauseiden mieli?

Joskus – mutta luultavasti harvakseltaan – on kysymys siitä, että joku on onnistunut tiivistämään ilmiön, ajatuksen tai havainnon aivan kuolemattomasti; silloin muotoilusta on tullut kuolematon sen vuoksi, ettei ikinä ole parempaa keksitty. Paljon useammin – lähes aina – jotakuta lainataan sen vuoksi, että hän on ylipäätään niin uskottava, fiksu tai lumoava persoona, että mikä tahansa tekstinäyte hänestä vakuuttaa. Juuri tämän vuoksi vähän sivuaiheisemmatkin Jeesus-sitaatit voivat olla paikallaan; niiden ikään kuin ’annetaan puhua samansuuntaisesti Jeesuksen (joka muuten on Raamatun kokonaissanoma) kanssa’.

Tähän tapaan olen myös selittänyt itselleni, miksi olen niin pääsemättömissä viime vuosisadan ehkä lainatuimman filosofin Ludwig Wittgensteinin muistiinpanoista, päiväkirjoista ja filosofisista teksteistä kootusta kirjasta nimeltä Yleisiä huomautuksia. En kylläkään tiedä, mikä kaikki Wittgensteinissa vetoaa. Toisaalta aivan varmasti nautin hänen omalaatuisista ja yllättävistä havainnoistaan ja erikoisista ja odottamattomattomista ilmaisuistaan, mutta toisaalta minussa varmaankin resonoi hänen vaikeutensa viihtyä omassa ajassaan. Wittgenstein huomauttelee paljonkin sellaista, mikä löytää kaikupohjaa kaikissa niissä, jotka eivät jaa vankkaa uskoa edistykseen – mm. vuonna 1947 hän kirjoitti: ”Ei ole esimerkiksi mieletöntä uskoa, että tieteen ja tekniikan aikakausi merkitsee ihmiskunnan lopun alkua; että suuren edistyksen idea on sokaistumista…’

Wittgenstein ei tuolloin niinkään ennakoinut mitään ekokatastrofia, vaan otti etäisyyttä ajan henkeen ; hän halusi uida ’eurooppalais-amerikkalaisen sivilisaation valtavirtaa’ vastaan. Hiukan kuin itsekin kummastellen hän toteaa: ’On erittäin merkillistä, että ihminen on taipuvainen ajattelemaan, että sivilisaatio – rakennukset, kadut ja ajoneuvot jne. – etäännyttävät hänet hänen alkuperästään – siitä, mikä on korkeaa ja ääretöntä jne.. Näyttää kuin sivilisoitu ympäristö puineen kasveineen olisi kääritty halpaan kelmuun ja irrallaan kaikesta suuresta ja niin sanoakseni erossa Jumalasta. Tämä merkillinen kuva tunkee mieleemme.’

’Usko! Siitä ei ole mitään vahinkoa.’

Yleisiä huomautuksia ulottuu vuodesta 1929 Wittgensteinin kuolinvuoteen 1951, ja yhä uudestaan ja uudestaan siinä palataan pohtimaan uskontoa – nimen omaan kristillistä uskoa – ja Jumalaa. Itsekin Goetheä siteeraten ja mukaillen Wittgenstein lausahtaa ’harmaata on kaikki viisaus’ ja jatkaa ’Värikkäitä elämä ja uskonto.’ Harmaassa ja kelmuun käärityssä maailmassa usko näyttää tarjoavan valoa ja elämänrohkeutta: ’Mikä tunne meillä olisi, ellemme olisi kuulleet Kristuksesta? Olisiko meillä pimeyden ja turvattomuuden tunne? Onko niin, että meillä ei ole tätä tunnetta samassa mielessä kuin lapsella, kun se tietää, että joku on sen kanssa samassa huoneessa?’

Yleisiä huomautuksia lukiessa toteutuu kuitenkin myös ja juuri se, mikä tekee jostakusta niin lainatun: jos ja kun ihminen itse on vetoava ja kuuntelemisen arvoinen, vähän kaikenlaiset havainnot ja kommentit ovat kiinnostavia. Osa niistä linkittyy kuin itsestään Wittgensteinin uskoa koskeviin lausumiin – mikä veisikään sen suoremmin Kristuksen katseen ja lähimmäisen näkemisen piiriin kuin Huomautusten aivan ensimmäisen sivun alalaidassa oleva toteamus: ’Ihmiskatseessa on itsessään se ominaisuus, että se vol tehdä asioista arvokkaita. Tosin niistä tulee silloin myös kalliimpia.’ Mutta kun koko maailma on Jumalan ja Wittgenstein niin terävä ja uskottava, mieltä virkistävät sellaisetkin elämään yleensä liittyvät pätevät lauseet kuin ’Mikä on sievää ei voi olla kaunista’ tai ’Mikään ei ole niin vaikeaa kuin olla pettämättä itseään’ tai ’Ajatuksetkin ovat joskus raakoja puusta pudotessaan’.

Tällaiset irtoheitot elävät ikään kuin ’Wittgensteinin kokonaissanoman’ kanssa tai pikemminkin häneen tutustumisensa myötä. Mutta hieman pitempään kerralla äänessä ollen ja silti aivan muutamalla rivillä hän vie uskonnollisen uskon ja kaiken kaikkiaan elämän ytimeen:

’Uskon, että kristinusko sanoo muun muassa, että mitkään hyvät opit eivät hyödytä mitään. Meidän on muutettava elämämme. (Tai elämämme suunta.)

Että kaikki viisaus on kylmää, ja että sen avulla voimme järjestää elämämme yhtä vähän kuin voimme takoa kylmää rautaa.

Hyvän opin ei nimittäin tarvitse koskettaa, riipaista meitä. Voimme seurata sitä kuin lääkärin määräystä. – Mutta uskonnon piirissä jonkin täytyy riipaista mieltämme ja kääntää meidät toiseen suuntaan. (…) Jos olemme kääntyneet ympäri, meidän täytyy pysyä kääntyneinä.

Viisaus on intohimotonta. Sitä vastoin uskoa Kierkegaard sanoo intohimoksi.’

Rukoilkaamme, Wittgensteinia mukaillen:

Vaikkemme voikaan polvistua, rukoillaksemme, koska polvemme ovat ikään kuin jäykät, suo, Jumala, meidän oivaltaa se, mikä on kaikkien nähtävissä. Ruoki intohimoamme. Aamen.

Virsi 125:1-3