Pyhärannan kirkkoherra Petri Laitisen virkaanasettaminen

Vaikka luonnostani muuten ajaisin Pyhärantaan pohjoisempaa reittiä, nyt valitsin varta vasten sen tien, joka kulkee Betlehemin ja Siperian välistä. Se sopii paremmin siihen tilanteeseen ja siihen maailmaan, jossa me nyt olemme.

Siperia opettaa. Niin sanotaan, ja yleensä sillä tahdotaan kuvata, kuinka elämän karut realiteetit ja arkiset tosiasiat kuorivat pois liiallisen itsetyytyväisyyden ja omavoimaisuuden tai kuvitelman kaiken helppoudesta. Yhtä hyvin voisi sanoa, että elämä opettaa: itse kussakin elämässä on omat siperiansa. Itse kunkin elämä eletään sellaisessa ympäristössä, joka ei ole meidän hallittavissamme ja sellaisissa yhteyksissä, joita me emme pysty määrittelemään emmekä määräämään.

Betlehem puolestaan pelastaa. Oli maailma kuinka hämmentävä, painava tai raapiva tahansa, juuri siihen ja sen keskelle Jumala ihmiseksi tulee. Ja kun tulee, maailma ei voi olla entisensä. Siperian kylmyys ei katoa, elämän erämaat ovat yhtä todellisia kuin ennenkin. Silti niin alas, ulos tai eksyksiin ei enää pääse, etteikö Jeesus Kristus siellä myös olisi. Tai siellä jo olisi.

Kristityn tie kulkee Siperian ja Betlehemin välitse.


Ihmisen osa on uhanalainen ja toivontäyteinen

Sinut, Petri, asetetaan Pyhärannan seurakunnan kirkkoherran virkaan toisaalta aikana, jota yhä useammin kuvataan epävarmaksi ja ennustamattomaksi ja toisaalta sinä nimenomaisena sunnuntaina, jolloin kirkoissa luetaan, veisataan ja saarnataan Jumalan huolenpidosta. Toisaalta meitä painavat maailman, Euroopan ja Suomen kokoiset huolenaiheet, vieläpä aivan perustellut. Toisaalta meille toistetaan, että kaikki on Jumalan kädessä, vieläpä hyvä Jumalan. Ja viime kädessä – siis – sellaisen Jumalan, joka Pojassaan on suostunut jakamaan tämän ihmisen osan, yhtäaikaisesti uhanalaisen ja toivontäyteisen.

Kristillinen usko merkitsee äärimmäistä realismia ja katsantokantojen laajuutta. Sellaista kristillistä uskoa täällä julista ja todellista: sellaista, joka ei yhtään yritä selittää pois oikeaa kipua ja todellista ahdistusta ja joka täysin ja sumeilematta suostuu elämän iloon, kauneuteen ja juhlaan. Huoli ja huolettomuus ovat totta kumpikin, kristityn tie kulkee Siperian ja Betlehemin lävitse.

Kuten tiedämme, Siperia ja Betlehem ovat naapuriseurakunnassa; minäkin päädyin niiden kautta tänne Pyhärantaan ja Pyhärannan kirkkoon. Pyhä ranta on kuva, jolla usein viitataan kristityn lopulliseen päämäärään, siihen, mihin kaikenlaisten vaiheitten, tilojen ja paikkojen välitse ja lävitse vihdoin päästään perille.


Betlehem on kaikkialla

Tätä todellisuutta kuvaa myös vanhasta kirkosta nykyiseen kirkkoon säilynyt maalaus ”viimeisestä duomiosta”. Se on selvästikin syntynyt paitsi huolen ja huolettomuuden myös elämän ja kuoleman rajalla, kun tästä seurakunnasta lähtöisin olevat sotamiehet pääsivät palaamaan Pommerin sodasta hengissä. Siitä huojentuneina he lahjoittivat taulun ”Jumalalle cunniaxi hänen huonellens Caunistuxexi niille Jumalata pelekävaisille lohdutuxexi ja patuneille syndisille joxikuxi waroituxexi”.

Kaksi kolmannesta tauluun liittyvistä teksteistä lupaavat ja lahjoittavat. Vaikka paatuneille syntisille varoitukseksi siinä lukee myös ”Mengät pois te kirotut”, ennen muuta siinä kutsutaan: ”Noscat ylös te coullet” ja ”Tulcat minun Isäni siunatut”.

Taivasten valtakunta on lopullinen päämäärä, mutta se on jo nyt meidän keskuudessamme. Kulkekaa sinne pyhän rannan seurakunta ja todellistakaa, Pyhärannan seurakuntalaiset, sitä jo nyt. Elämä voi olla ihan siperiaa, mutta Betlehem on yhtä kaikki kaikkialla. Ole sinä, kirkkoherra Petri, Jumalata pelkääväisille lohdutukseksi töissäsi ja toimissasi. Ota omaksesi ja työsi suuntaviivoiksi ne lahjan ja lupauksen sanat, jotka avasivat toivon ja ilon taivaanrannan keskelle elämän kovuutta jo vuosisatoja sitten ja joissa on sama voima yhä edelleen: ”Nouskaa ylös te kuolleet” ja ”Tulkaa minun Isäni siunatut”.