Pyhän Henrikin Säätiön kulttuuripalkinnon luovutuspuhe

Pariisin Rodin-museon pihalla on massiivinen kaksoisovi, joka ei johda mihinkään. Alun perin sen piti avautua taideteollisuusmuseoon, mutta suunnitelma ei toteutunut. Syystä tai toisesta, mutta joka tapauksessa Danten innoittamana, Auguste Rodin oli valinnut oven teemaksi helvetin portin.

Kun ovea tutkii tarkkaan, huomaa, etteivät kaikki sen lukuisista ihmishahmoista ole ainutkertaisia. Rodin saattoi käyttää samaa hahmoa kahdesti. Siitä huolimatta kokonaisuuteen ei syntynyt toistoa eikä tilaa vain täytetty täyttämisen vuoksi. Yhdessä kohdin sama kätensä nostanut hahmo pyrkii torjumaan sitä mitä edessänsä näkee ja minkä kohtaa, toisessa kohdin sama aivan samanlainen ihmishahmo kurottautumalla kurottautuu ja tavoittelee sitä, mistä ehkä juuri ja juuri voisi saada otteen.

Rodinin portti ei voinut olla tulematta mieleen, kun katsoin kuvaa Paavo Paunun samaten suuresta työstä Aukko. Siinä joukko ihmisiä rynnistää kohti eteensä revennyttä valtavaa reikää. He ryntäävät sellaisinaan, alastomina. Vetääkö aukko heitä vai pakenevatko he siitä tilasta, jossa ovat? Mitä aukon tuolla puolen on – onko avara ja valoisa maailma yhtään vähemmän kuiva ja autio kuin tällä puolenkaan? Tiedä häntä: liike on yhtä kaikki vastaansanomaton, väkevä ja tosi.

Rodinin portissa kummankin ihmishahmon konteksti ratkaisee, miten ne nähdään ja koetaan.  Aukkoa katsellessa tapahtuu jotakin vastaavaa: taitelija on tuonut näkösälle jotakin, tuonut esiin jotakin sellaista, joka ilman hänen näkemystään, luovaa panostaan ja tekemistään, ei olisi meille ilmeistä. Mutta miten me sen lopulta koemme ja mihin se meissä osuu, sen vähintään viimeistelee tai joskus jopa hahmottaa se, mistä käsin me sitä lähestymme.

Tällaista on hyvä taide. Se ei vain kertaalleen valmistu ja ole, vaan se tapahtuu. Se tapahtuu taiteilijan työn ja hänen yleisönsä kesken ja välillä, ilman että kumpikaan voisi loppuun asti pitää tulkintaa hallussaan. Tai edes tulkita: ei ole ollenkaan sanottu, että kuvataiteen näyttämä, esille tuoma, osoittama, paljastama tai ehdottama kaipaisi käännöstä jollekin toiselle kielelle niin kuin vaikka sanoiksi. Usein tai ainakin joskus on niinkin, ettei suorastaan saa, vaan sen minkä on tuollaisenaan kuuluu antaa olla sellaisenaan.

Säätiömme palkintotoimikunta on todennut, että Paavo Paunun teoksissa on ”saarnan voimaa, hän pysähtyy tärkeiden asioiden äärelle, mutta ei anna valmiita vastauksia”. Paitsi että toimikunta antaa erittäin hyvän ohjeen kaikille saarnaajille se myös tekee tähdellisen rinnastuksen. Uskon kieli ja taiteen tapa ilmaista ovat hyvin lähellä toisiaan. Kumpikin pyrkii tuomaan tietoisuuteen tai edes tajuisuuteen jotakin sellaista olennaista, joka itsessään ja omissa oloissaan peittyy tai tulee kohdatuksi ja koetuksi ohuesti ja yksiulotteisesti. Kumpikin edellyttää rehellisyyttä ja avoimuutta ja jonkinlaista iloista nöyryyttä sen edessä, ettei koskaan voi saada kaikkea kuvatuksi eikä sanotuksi, mutta voi silti onnistua avaamaan aukkoja, joista kannattaa rynnistää.

Viime kädessä taiteen ja uskon kieli on sakramentaalista. Vanhan määritelmän mukaan sakramentti on ”näkymättömän armon näkyvä merkki”; samalla sakramentti on sellainen merkki, joka ei vain viittaa merkitsemäänsä, vaan todellistaa sitä. Minusta – ja nyt täytyy muistaa, ettei taiteilija siis voi omistaa teoksensa tulkintoja ja vaikutuksia – on hyvinkin mahdollista, että Paavo Paunun luomalle Aukolle rynnätään juuri siksi, että sen läpi kuultaa armo. Toisin kuin Rodinin portti se avautuu johonkin.