Jumala alittaa kaiken

Kristinuskossa on kysymys Jumalasta. Voisi kuvitella, että kristinusko alkaisi kysymyksellä, onko Jumala olemassa. Näin ei kuitenkaan ole, vaan kristitty on tämän ohittaen kiinni jo seuraavassa kysymyksessä, Jumalan olemassaolo kun on uskon kannalta yllättävän sivussa. Ensiksikin ihminen voi mainiosti vakuuttua Jumalan – saati jonkinmoisen jumaluuden – olemassaolosta sillä tavoin, ettei se tee häneen mitään sen kummempaa vaikutusta. Toiseksi uskon ihminen voi vallan hyvin alkaa kysyä uskon peruskysymystä olemassaoloa ollenkaan pohtimatta. Hän voi mennä – ja yleensä meneekin – suoraan asiaan ja kysyy: ”Miten minä löytäisin armollisen Jumalan?”

Sillehän ei tietenkään mitään voi, ettei näitä kysymyksiä voi kokonaan irrottaa toisistaan. Vastaus kysymykseen ”miten minä löytäisin armollisen Jumalan?” on ”et mitenkään”, jos Jumalaa ei ole, ei armollista eikä armotonta. Aikojen kuluessa armollista Jumalaa etsivää ihmistä on alkanut yhä enemmän tai yhä useammin vaivata epäilys tyhjän tavoittelusta: ehkä etsiminen onkin epätoivoista, ehkä se tavoittaa vain tyhjää? Omasta ajastamme ja kulttuuristamme tässä on kuitenkin vain osittain kysymys. Olennaisesti kysymys on siitä, että kysymys on Jumalasta.

Jumala on hädin tuskin hipaistavissa

Se armollinen Jumala, jota usko hakee, ei ole mikään maailman osa. Vahva ja vanha on perinne, etteivät kieli ja ymmärrys millään riitä kuvaamaan Jumalaa. On tyydyttävä – ehkä silti hyvinkin tyytyväisinä ja ihastellen – puhumaan kieltoilmaisuin, jotka osoittavat, ettei Jumalaa saa vangiksi ihmisen sanoihin tai käsitteisiin.  Kieltoilmaisut eivät kuitenkaan ole kiertoilmaisuja, vaan juuri ne tuntuvat viittaavan parhaiten kohti. Hyvä esimerkki on Johann Eusebius Schmidtin pitkä ja osiksi pätkitty virsi, jonka yksi osa alkaa: ”Salattu Herra, valtakunnassasi ei kuolevainen kestä valoasi. On aivan suuri pimeyteni, kun peität kasvosi ja valon varjoot, ja tuntemuksesikin, jonka tarjoot, on salattu.”

Armollinen Jumala, jota ihminen kaipaa, on luontojaan, ominaislaatuaan, hädin tuskin hipaistavissa. Hipaisu tai häivähdys tai jopa vain aavistus saattaa riittää herättämään sammumattoman janon; ”joka maistaa pisarankin Jumalaa, on ikuisesti suunniltaan”.  Kokemuksen pikkuruisuudessa suhteessa Jumalan suuruuteen ja valtavuudessa suhteessa ihmisen pienuuteen piilee kuitenkin riski, jolle on tyypillistä toteutua: itse kukin luulee tietävänsä ja tajuavansa enemmän kuin luulla sopisi, kun on kokemuksestaan ja oivalluksistaan niin tohkeissaan ja vaikuttunut.

Alusta alkaen näin on ollut. ”Tarkoitan sitä, että toiset teistä sanovat: ’Minä olen Paavalin puolella’, toiset taas ’minä olen Apolloksen’, ’minä Keefaksen’, ’minä Kristuksen’”. Noinhan ja niin edelleen Paavali päivitteli heti kristinuskon alkumetreillä. Tätä alkuhajaannusta tuskin selittää mikään muu kuin juuri vahva kokemus Jumalan suuruudesta ja heikko käsitys oman ymmärryksen pienuudesta. Tai pikemminkin puuttuva käsitys omassa ryhmäkunnassa syntyneiden näkemysten suhteellisuudesta.

Ryhmäkuntaistumisen tausta on siis tavallaan ja tiettyyn mittaan saakka hyvinkin sympaattinen. Kukin ja kutkin pyrkivät olemaan uskollisia sille, mitä pitävät luovuttamattomana – vieläpä sellaiselle, jonka uskovat olevan oikean laatuista kanssakäymistä itse Jumalan kanssa. Tätä ei sovi halveerata; tämä on myös väistämätöntä. Lainaan itseäni viime kuussa kirkolliskokousväelle pitämästäni saarnasta: ”Ihminen on liian pieni ja elämä on liian lyhyt, jotta Jumalaa voisi maistaa, ajatella tai seurata kovinkaan monella tavalla. ’Usko on tie ja Jumalan-tuntemus on tie’; ei ole muuta mahdollisuutta kuin yrittää vastata siihen kutsuun, jonka on saanut.”

Mutta – kuten takuulla on jo tullut selväksi – ei tästä seuraa, että jotkut toiset olisivat joko uskossaan tonttuja tai järjeltään pöllöjä. Jos kiipeää korkealle vuorelle Simpsiön ja katsoo avoimin silmin, saattaa havaita Hyvän Paimenen lauman jotakuinkin mittaamattomaksi. Se opettaa pitämään veljenään jokaista kaukana ja lähellänsä, joka pyrkii pyhimpään. Niin ettei kukaan meistä tuomitse ketään heistä iskien veljeään. Eikä sisartaan.

Uskon salaisuus sädehtii kuin timantti

Joku saattaa tässä vaiheessa tuumata, ettei kai kristillinen usko koostu pelkästään rinnakkaisista Jumala-kokemuksista, pelkistä negaatioista ja pelkistä salaisuuksista, mysteereistä. Se joku on oikeassa: kristinuskon nimestäkin voi päätellä, että se on ilmoitususkonto, se on Kristus-uskoa. Niin häkellyttävää kuin se onkin, Nasaretin Jeesuksesta voidaan aidosti lukea ja Jeesukselta voidaan kuulla, mitä Jumala tahtoo ihmisille olla. Mysteeriä jää silti yllin kyllin: se Jumalan ”aivoitus, jolla Poikansa hän antoi ja armohelmastansa avun kantoi, on salattu”.

Armollista Jumalaa, jota me kaipaamme, ei voi – tai ei ole tarvis – tavoitella ohi Kristuksen. Kristuksessa näkyvät ja tulevat ilmoitetuiksi eräät Jumalan kummalliset toimintatavat, joihin hienostuneinkaan järki ei keksisi Jumalan alentuvan. Jumala alittaa kaiken, mitä suinkin voi keksiä. Tätä kuvaa mitä kekseliäimmin Carl Mauritz Lilliehöök: ”On avuton hän, jolla yksin valta on auttaa syntiset pois synnin alta. Ja sankari on täysin voimaa vajaa, hän, joka vainoojamme pakoon ajaa.” Ja niin edelleen – Lilliehöökin katselu- ja ihasteluvirsi on lajissaan yksi hienoimpia, mitä koskaan on kirjoitettu. Alas laskeutuvan Jumalan paradoksi on loputon ja ristin teologia loppumattoman hämmästyttävä.

Armollisen Jumalan kaipaus ei kuitenkaan täyty siitä, että opettelisi ja oppisi Jumalan oudot toimintaperiaatteet ja sovittaisi itsensä siihen ratkaisukaavaan, jolla hän vastaa ihmisen ikävään. Jeesus ei ole jonkinlainen ilmiö, jonka rakenteeseen ensin tutustutaan ja jonka merkityksestä sitten vakuututaan. Jeesus ei ole asia, vaan persoona, ei se, vaan hän. Joku vuosi sitten kirjoittamassaan artikkelissa Uskon salaisuus sädehtii kuin timantti Halsuan kirkkoherra Jouko Heikkinen huomauttaa, kuinka kristinuskolla on persoonallinen perusrakenne: ”Kristus… poikkesi sellaisesta ilmoitusmallista, jossa pyhä teksti on saneltu taivaasta. Jeesus valitsi ihmisryhmän, jolle hän luovutti oppinsa ja työnsä.” ”Jeesus valitsi itsensä edustajakseen opetuslapset eikä valmista kirjaa, hän kutsui opettajat eikä oppia”, toteaa Heikkinen, joka on tehnyt väitöskirjansa Ruotsin evankelisuuden keskushenkilöstä Carl Olof Roseniuksesta.

Niinpä armollisen Jumalan ikävä ei ole tiedon kaipuuta saati opin osaamista. Se on Jeesuksen ikävää, Kristuksen läsnäolon nälkää. Se huipentuu molemminpuoliseen hakeutumiseen: ”Mua vedä, kutsu, houkuta, mua etsi, nosta, kanna. Sua etsimään mua taivuta, tie luokses löytää anna. Mua ajakoon mun hätäni sun luokses, Vapahtaja, niin että sydämessäni ois sulla aina maja.” Vaikka tämä hakeutuminen onkin olennaisesti epäsymmetristä – meitä haetaan monin verroin voimakkaammin kuin meistä on mitään hakemaan – siinä on aina myös kysymys ihmisen jättäytymisestä Herransa käsiin. Se on toivoa, rukousta, sairastamista tai miten milloinkin sitä on kuvattu. Vaisuimman ja ohkaisimman uskon ja sammumaisimman luottamuksen kuvaus on sekin kuvausta siitä, miten armollisen Jumalan kaipaus ja ikävä yhä hengittää.

Kaipauksen ja rukouksen elämänmuoto

Mitä hengittämiseen tulee, Jumalahan on kolmiyhteinen. Jumala kohdataan autenttisesti Jeesuksessa, mutta – kuten sanottu – tämä kohtaaminen ei ole jonkinlainen myönteinen kannanotto Jeesuksesta kerrottuun tai ikään kuin Jumalan toimintatavan hyväksymismerkintä. Hengissä ollakseen ja hengittääkseen kristitty turvautuu Pyhään Henkeen, joka on ”köyhän apu, virvoitus, lämpö kylmän sydämeni, kirkastaja Jeesukseni”. Ei tietenkään ole sattumaa vaan johdatusta, että me olemme tällaisissa merkeissä koolla juuri helluntaiaattona. Vaikka Pyhä Henki Kolmiyhteisen Jumalan yhtenä persoonana eikä pelkkänä voimana tai vaikutuksena aivan varmasti menee yli ymmärryksen, vain tällä tavoin usko ja ikävä varjeltuvat ideologisoitumisen vaaralta. Meidän kannaltamme on koko ajan ja jäännöksettömästi kysymys kaipuusta kanssakäymiseen ja vuorovaikutukseen ja halusta kohdata. Meitä vastapäätä – ja yhtä aikaa meidän puolellamme meitä auttaen, lohduttaen ja virvoittaen – on persoona, Jumala itse.

No niin. Huolimatta siitä, että uskonnolliset sanat suorastaan ovat suorastaan kaatuilleet toistensa päälle, on varmaan käynyt selväksi, ettei tässä mistään valmiista systeemistä puhuta vaan kaipauksen elämänmuodosta. Tai rukouksen; rukouksen elämänmuotoa Petri Järveläinen on nuoruustyössään kuvannut hyvin: ”[Rukouksen elämänmuoto] ei kuljeta Jumalan omistamiseen, vaan etsimiseen, ikävöimiseen ja toivomiseen. Rukous merkitsee matkalaisten elämänmuotoa. Se ei löydä pysyvää asuinsijaa esimerkiksi jostakin teologisesta mielipiteestä, jonka varaan se painaisi päänsä ja nukahtaisi vaan suuntautuu kohti salattua Jumalaa.”

Jumala-usko, jos se on kristillistä, on Kolmiyhteisen Jumalan läheisyyteen etsiytymistä. Se ei ole mikään maailmankatsomus eikä kannanottoa periaatteisiin. Se on elävän ja armollisen Jumalan läsnäolon etsimistä.

Kun tämä hakeutuminen ja kaipaus ei koskaan ole täyttyäkseen, aika ajoin törmää siihen väärinkäsitykseen, että koko elämä kaikkineen olisi pelkkää loputtomasti vajavaisen ja sellaisena alati parantamista vaativan Jumala-suhteen hoitoa. Olisi varottava ottamasta kantaa maailman vääryyksiin, ettei vain tärkein unohtuisi. Olisi harjoitettava diakoniaa vain varovaisessa sisälähetyshengessä, ettei oltaisi sosiaalityön jatke. Olisi jätettävä syrjittyjen puolesta puhuminen sikseen, ettei oltaisi vain maailmanparantajia.

Koko kristikunnan kokemus osoittaa aivan muuta. Ikävöivä usko ja lähimmäisenrakkaus eivät ole joko/tai vaan sekä/että. Tavalla tai toisella tämä näkyy jotakuinkin jokaisen merkittävän hengellisen opettajan tai mystikon puheissa ja teoissa. Tähän päätyy toista tai toista reittiä kaikki kunnollinen ja täysjärkinen teologia. Niin kuin vaikka Lutherin: ”Kaikki teot paitsi usko on suunnattava lähimmäiseen. Sillä Jumala ei vaadi meiltä mitään tekoa häntä itseään kohtaan, vaan ainoastaan uskoa Kristuksen kautta. Siinä hänellä on kylliksi; siten annamme hänelle kunnian sellaisena Jumalana, joka on armollinen, laupias, viisas ja totuudellinen. Sen jälkeen älä ajattele muuta, kuin että teet lähimmäiselle kuten Kristus on tehnyt sinulle.”

Pysyä Kristuksen seurassa ja kirkon yhteydessä

Jeesusta kaivatessaan törmää väistämättä ihmisiin, jotka kaipaavat ystävyyttä. Hänen läsnäoloaan etsiessään ei voi olla kohtaamatta ihmisiä, jotka etsivät katsetta ja läheisyyttä. Hänen seuraansa hakeutuessaan tulee havainneeksi ja kokeneeksi, kuinka elintärkeää on päästä vapauteen yksinäisyyden vankilasta.

Suomalaisista piispoista ja teologeista Juha Pihkala on epäilemättä syvällisimmin perehtynyt siihen, miten ja miksi kristikunnan alkuaikoina katsottiin tarpeelliseksi määritellä Kristuksen jumaluus ja inhimillisyys. Jumalan ja ihmisen yhteys ei ole sama asia kuin se uskon ja rakkauden yhteys, jota edellä alleviivasin, mutta Pihkalan suosittama käytännön toimintamalli sopii molempiin.

Pihkalan mukaan Kristuksesta puhuvan on ensiksikin löydettävä se, mikä nyt tavoittaa ihmisen hädän. Julistajan on tarjottava sitä Raamatun Kristus-todistuksen piirtämää kuvaa, joka luo kosketuskohdan: ”Sen on oltava elämää ja armoa välittäessään lähes pistemäisen partikulaarinen, tavoitettava yksi ihminen hänen syvimmässä hädässään.”

Toiseksi on osattava asettaa henkilökohtaisen ja yhteisöllisen kontekstin kannalta tärkeä armon ja rakkauden viesti Kristuksen ihmisyyttä ja jumalallisuutta koskevien määrittelyjen yhteyteen. Mutta kolmanneksi – ja tässä on varsinainen pointti – ”kuulijalle sitä ei kuitenkaan tarvitse eikä voi kerralla kokonaisuudessaan avata, se avautuu kyllä ajan myötä ja eri elämäntilanteissa, mikäli hän pysyy Kristuksen seurassa ja kirkon yhteydessä.”

Kristuksestakaan on siis turha yrittää joka puheessa luoda tasapainoista kokonaiskuvaa – kunhan tasapainon puuttuvan puolen tiedetään olevan olemassa ja aikanaan saavan tilansa. Nyt ratkaisee se, mitä tarvitaan, millaiseen Kristukseen nyt on tarpeen osoittaa. Vastaavasti voidaan – tai jopa pitää – puhua vallan yksipuolisesti joko Jumalasta tai lähimmäisestä, joko uskosta tai rakkaudesta, kun on sellaisen aika ja kun puhuja tietää, ettei tässä ole kaikki vaan ehkä suurin piirtein puolet. Siksi on myös pöljää heristellä korviaan sen väijymiseksi, ettei vain kuulisi liian taivaallisia tai liian maallisia: huolestumiseen on aihetta vasta sitten, jos toinen puoli pitemmän päälle jää kokonaan kuulumattomiin. Ja silloinkin kannattaa ensin kantaa huolta itsestään ja kaltaisistaan ja vasta sitten toisista.

Sikäli kuin tarkoitus on lyödä kättä, tunnistaa toisessa pyhimpään pyrkivä ihminen, tunnustautua johonkin jota ylevästi kutsutaan ”ystäväkansaksi” ja kaiken kaikkiaan olla ”me”, pidän kolmea asiaa olennaisina.

1)    On pidettävä kiinni siitä asenteesta, kielenkäytöstä ja käyttäytymisestä, joka kavahtaa Jumalan omistelua ja tämänpuoleistamista. On varjeltava kieltoilmaisujen teologiaa ja kumarrettava mysteeriä: ”Salattu tie, vain yksinkertaisille se aukeaa, ei itsetietoisille. Rampakin sillä kulkee joutuisaan. Hän juoksee tiellä, kohden kotiansa, ja luulee eksyksissä ontuvansa. Tie salattu.”

2)    On otettava tosissaan Raamatun kuva kirkosta Kristuksen ruumiina, jossa on monenlaisia jäseniä. Kaikki meidät on kutsuttu, mutta kaikkia meitä ei ole kutsuttu samalla tavalla. Sen vuoksi jatkuva kuunteleva ja kunnioittava keskustelu on elinehto. ”Ruumiisesi jäseneksi minut, Herra, yhdistä ystävänä, veljenä. Että Isän kiitokseksi rakastan ja palvelen armostasi iloiten.”

3)    On visusti varottava (tai suorastaan kieltäydyttävä) etsimästä omaa identiteettiä kirkkopoliittisten vaihtoehtojen valikosta ja sen sijaan vaalittava sitä uskonymmärryksen perinnettä, jonka tähtäyspisteensä on Jumalan armon ikävä ja sen vuoksi Jeesuksen kaipuu. ”Minua estä ihmisten vikoja tarkkaamasta, turhien juorupuheiden perässä juoksemasta, kun omissani kyllin on, kilvoitteluni kelvoton kun näkyy kirjastasi. Siis kiireisesti pakenen luo armoistuimesi. Suo jäädä epäuskoisen ja heikon lähellesi. On tässä heikon väkevyys, nälkäisen yltäkylläisyys: saan olla omanasi.”

Ja mitä jos alettaisiin – monista vaihtoehdoista ja tavoista – suosia sellaista ajattelutapaa ja puheenpartta, jossa kristillinen usko on tie ja sillä kulkeminen Kristuksen seuraamista.