Puhe ystävänpäivänä Vaasan kirkossa Yhdessä ystävän kanssa -konsertissa
Nuorten löytöretkellä ehkä vuonna 1972

Jonakin jonkin loppukesän tai alkusyksyn päivänä kaverini ja minä pysähdyimme juttelemaan kirkkopuiston penkillä – tästä katsottuna viitisenkymmentä metriä takaoikealla – istuvan miehen kanssa. En muista, mistä ja miksi juttu alkoi, mutta se jäi mieleen, mitä mies tuumasi kauniista kaupungeista. Hän oli käynyt Suomessa jokaisessa, niin kuin tuohon aikaan, 1960-luvun ja 1970-luvun taitteessa, vielä oli mahdollista. Mielipide oli selvä ja vakaa: ”Suomen kauneimmat kaupungit ovat Viipuri ja Vaasa.”

Viipuri ei oikein pääse kisaan mukaan, sattuneesta syystä. Vaasan viime vuosikymmenten rumennuksista voisin sanoa yhtä jos toistakin, mutta olen viisaasti lähes vaiti. Citymarketin talo torin reunalta olisi kuitenkin syytä repiä ilman tarpeetonta viivytystä.

 

Ihminen kiinnittyy ihmisiin

Ihminen kiintyy paikkoihin – ei meitä muuten olisi toistakymmentätuhatta henkeä facebook-ryhmässä Vaasan kuvia 1900-luvulta. Mutta sitäkin enemmän ihminen kiintyy ihmisiin, jos se vain on mahdollista. Kyllähän facebookin ryhmässä kommentoidaan paikkoja, tiloja ja rakennuksiakin, mutta aika pian siirrytään muistelemaan, keitä siellä asuikaan, mitä pihalla leikittiin tai keiden kanssa käytiin koulua. Ihmisen ympäristö on ihmisten ympäristö ja ihmisen maailma on ihmisten maailma.

Tässä kotikirkossani minut on konfirmoitu ja vihitty myös papiksi – poikkeuksellisesti, koska pappisvihkimykset yleensä toimitetaan kunkin hiippakunnan tuomiokirkossa. Vaasan suomalaisen seurakunnan rippikoulussa opin, että syntiä on se, mikä erottaa meidät Jumalasta ja ihmisistä. Olen sittemmin tehnyt siitä johtopäätöksiä. Jos noin on ja jos sitten armo on se, mikä voittaa synnin, armoa epäilemättä on se, mikä yhdistää meidät Jumalaan ja ihmisiin.

 

Ystävä on Jumalan asialla

Pappi ja kirjailija Leo Iikka Vuotila sanoitti 70-luvulla tämän runollisesti: ”Ja sen vallan Jumala on ihmislapsille antanut, että he voivat päästä toisensa kanssa kaikkiin niihin taivaisiin joita on.” Tämä lienee alkuperäinen muotoilu, mutta sen rinnalle on tullut toinen muunnos jonka mukaan ”he voivat päästää toisensa kaikkiin niihin taivaisiin”. Molempi parempi.

Ihminen tarvitsee armoa. Ihminen kaipaa ihmistä. Ihminen kaipaa Jumalaa. Ihminen tarvitsee rakkautta. Ihminen kaipaa ystävyyttä.

Kaikki nämä tosiasiat viittaavat ja vetävät samaan suuntaan. Kaikessa tässä on kysymys yhdestä ja samasta: ihminen kuuluu yhteen Jumalan ja toinen toisensa kanssa. Kun ihminen osoittaa ystävyyttä ja rakkautta, hän on Jumalan asialla. Hän todellistaa armon maailmaa. Eipä suotta ortodoksisessa kirkossa puhuta lähimmäisen sakramentista. Eikä Luther turhaan korota tätä kielenkäyttöä toiseen potenssiin: ”Me puolestamme olemme vastavuoroisesti toinen toisemme Kristus ja teemme lähimmäisellemme, kuten Kristus on tehnyt meille.”

 

Kirottu erämaa, pirullinen tyhjiö

Ihmisen ympäristö on ihmisten ympäristö ja ihmisen maailma on ihmisten maailma. Jos tämä ympäristö on autio, se on kirottu erämaa. Jos tämä maailma on tyhjä, se on pirullinen tyhjiö. Kyllähän kaduilla ihmisiä liikkuu, ei siitä ole kysymys. Mutta jos minulla ei ole yhteyttä kehenkään, jos olemassaoloni ei hetkauta ketään, tuhansienkin ihmisten keskellä minulla on helvetin yksinäistä. Tämä nimenomainen yksinäisyyden laji, helvetin yksinäisyys tai kääntäen yksinäisyyshelvetti, toteutuu joukossa. Väkeä piisaa, joku sanoisi että jengiä on niin helvetisti, mutta kadotuksen kokemus syntyy siitä, ettei kukaan piittaa.

Facebookin ryhmässä syntyy omituisesti päinvastaista kokemusta. Ihmiset, jotka ovat tunteneet toisensa vain etäisesti, hädin tuskin edes nimeltä, tuntevat yhteenkuuluvuutta silkkaa vaasalaisuuttaan. Se sitten on mukavaa. Se viihdyttää, tykkään siitä. Mutta ei se ole totuus Vaasasta silloin eikä se ole totuus Vaasasta tai mistään muustakaan kaupungista nyt. Emme me niin armollisia ole. Emme me päästä toisiamme kaikkiin taivaisiin ikään kuin luontojaan tai vaasalaisuuttamme.

 

Vastaanottamisen vastakulttuuri

Paastonaika alkoi viime keskiviikkona; joku saattoi tuolloin seurata vanhaa perinnettä ja ottaa otsaansa tuhkaristin katumuksen merkiksi. Paastonajan idea on pois perkaamisessa, pelkistämisessä. On pakko raivata tilaa ja sisustaa mieleensä tyhjyyttä, jotta tajuaisi mikä mitäkin on. Erityisesti sen, että ihmiset voivat päästää toisensa kaikkiin niihin taivaisiin joita on ja että ihmisten on määrä päästä toisensa kanssa kaikkiin niihin taivaisiin joita on.

Tämän illan tuotollakin luodaan mahdollisuuksia olla ja elää ihmisiksi – me elämme rahavälitteisessä vaihdantataloudessa, jossa varoillansa voi tehdä kaikenlaista hyvää. Samalla me väkisinkin huomaamme, että ennen kaikkea kysymys on jatkuvasta välittämisestä, joka enimmäkseen on rahatonta ja hinnatonta. Hintaa välittämisellä ei ole, mutta mikään ei ole sitä arvokkaampaa. Välittämistä ei voi mitata rahassa, mutta se on aivan taivaallisen kallista.

Tarvitaan välittämisen vallankumous, silmiin katsomisen kapina ja vastaanottamisen vastakulttuuri. Kun näinä aikoina aivan liian monet ovat antaneet itselleen luvan olla piittaamatta toisten tarpeista ja kokemuksista, väistää vuorovaikutusta ja vetäytyä omaan kuviteltuun paremmuuteen ja ylemmyyteen, paasto kutsuu kaikki kristityt parannukseen. Tai paremminkin siihen kutsuu sinut ja minut jokainen ihminen, joka tarvitsee ystävyyttä, rakkautta ja apua. Siihen kutsuu itse kolmiyhteinen Jumala.

Kirkkopuiston penkillä istuvan miehen kiittämän kauniin Vaasan salaisuus paljastuu ilmavalokuvista. Vaasa ei ollut vain puistojen vaan myös – tai ennen kaikkea – pihapuiden kaupunki. Se oli lehtevä ja ihmisen mittakaavaan rakennettu. Semmoista on myös kaunis, armoa jakava ja taivaisiin vievä ihmisyys, lehtivää ja ihmisen muotoista. Viimeisenä (2012) vaan ei vähäisimpänä ”kirkon opettajaksi” (doctor ecclesiae) nimitetty pyhä Hildegard Bingeniläinen (1098-1179) käyttää tiuhaan sanaa viriditas, joka tarkoittaa vehmautta tai vihantaa. Kun meitä kutsutaan ihmisiksi olemisen vallankumoukseen, kapinaan ja vastakulttuuriin, meidän sopii vaasalaisina seurata Hildegardin osoittamaa katumuksen ja parannuksen tietä. Hildegardille katumus on riemunvihreää; riemunvihreä on ihmisiksi olevan ihmisen mieli.