Shaping the Finnish Society

Arvoisat läsnäolijat!

Seminaarimme teema on Finland 100, Finland 1000 – Shaping the Finnish Society. Minkä ikäinen ja millainen Suomi Suomena onkaan? Seurasin äskettäin somessa keskustelua, jossa vedottiin Suomen autonomiseen asemaan Venäjän keisarikunnassa ja haluttiin kiistää Suomi 100 –tunnuksen sisältö. Puheenvuoroja lukiessani ajattelin lähinnä: hah! Suomi 100 viittaa tietenkin satavuotiaaseen itsenäisyyteen ja on sellaisena aivan oikea. Monissa muissa suhteissa voidaan perustellusti esittää muitakin aikamääriä ja merkkivuosia.

1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa etsittiin tietoisesti ja ahkerasti sellaisia tapahtumia, kehityskulkuja ja henkilöitä, joiden varaan kansallista itsetietoisuutta voi rakentaa. Vaikka Mikael Agricola nyt onkin suomalaisten merkkihenkilöiden kärkeä Suomen reformaattorina ja suomen kirjakielen isänä, ei häntä suinkaan ole aina samassa määrin kunnioitettu. Kipsipäät kansakunnan kaapin päällä vaihtuvat; Turun tuomiokapitulin istuntosalissa meillä on Agricolan kipsinen kokovartalopatsas.

Oletan yhtä kaikki, että Zachris Topelius kuuluu Suomen suurmiesten pysyvään pantheoniin. Historian professori Topelius esitti oman tulkintansa Suomen historian keskeisistä vaiheista jatkokertomuksessa Välskärin kertomukset – jos se hänen aikanaan olisi ollut mahdollista, hän olisi kirjoittanut tämän sukusaagan suoraan television jatkosarjaksi.

Viimeksi viime viikolla kuulin taas toistettavan tulkintaa, jonka mukaan Topeliuksen kuvaama kavala ja häikäilemätön jesuiittaisä Hieronymus olisi luonut suomalaisten luterilaisten ja siis koko maan valtaväestön kielteisen kuvan katolisesta kirkosta. Minusta tämä ei ole totta; luin nimittäin Välskärin kertomukset noin vuosi sitten ja tulin aivan toisenlaiseen tulokseen.

Topeliuksen suuri populaarihistoria – sillä sellainenhan Välskärin kertomukset on – kuvaa kansakunnan eheytymistä, ennen muuta kansan ja eliitin välisen juovan kuroutumista umpeen. Lopulta Aaron Perttilän kirous väistyy ja Bertelsköldit ja Larssonit löytävät toisensa. Tällä ireenisellä ja yhteisyyttä rakentavalla tulkinnalla historiasta olisi tilausta myös maailman, Euroopan ja Suomen nykyisessä yhteiskunnallisessa keskustelussa.

Mitä katoliseen kirkkoon tulee, Topelius kuvaa kunnioittavasti Regina von Emmeritziä, joka ei Pohjan perilläkään luopunut katolisesta uskostaan. Toisaalta Topelius ei kaihda kuvaamasta suomalaisten sotilaiden raakuuksia kolmikymmenvuotisessa sodassa: kansallisuus tai luterilaisuus ei anna mitään helpotusta eettisiin vaatimuksiin.

Isä Hieronymus on merkittävä hahmo Suomen mentaalihistoriassa. Kysymys ei kuitenkaan ole Topeliuksesta, vaan hänen luomansa yksittäisen henkilön vaikutushistoriasta. Ongelma ei ole Topelius, vaan hänen yleisönsä. Ongelma ei ole teksti, vaan lukutapa. Ongelma ei ole joku muu, vaan me.

Me olemme nyt reformaation ja itsenäisyyden juhlavuonna koolla Villa Lantessa, joka on myös Suomen Pyhän istuimen lähetystö – kesällä tulee kuluneeksi 75 vuotta diplomaattisuhteiden solmimisesta. Tänä vuonna on myös Suomen ekumeenisen neuvoston satavuotisjuhla. Kun ensi vuonna puolestaan tulee kuluneeksi 200 vuotta Topeliuksen syntymästä, meidän ei enää pidä yrittää isä Hieronymuksella mitään.

Shaping the Finnish Society tarkoittaa sellaisen yhteisyyden rakentamista, joka ei lue historiaa eikä hahmota nykyisyyttä ekskluusiosta vaan inkluusiosta käsin.