Puhe SPR:n Varsinais-Suomen ja Satakunnan piirien Ennakkoluuloton edelläkävijä –tunnustuksenjakotilaisuudessa

Viime syyskuun toisena päivänä klo 17.27 sain puhelimeeni tällaisen viestin: ”Saanko tukea, jos aletaan valmistella esim. Tarvasjoen kirkkoa turvapaikanhakijoille hätäpaikaksi siksi aikaa, kun löytyy pysyvä tila.”

Siitä tämä meillä kirkossa alkoi. Edelläkävijänä oli Lieto. Pystyin sattumalta vastaamaan kirkkoherralle jo kolme minuuttia myöhemmin: ”Tietenkin. Kirkot ovat symbolisesti hyviä. Seurakuntatalot fasiliteetteineen parempia. Leirikeskukset ihanteellisia. Mutta tarvasjokiset saattavat olla esimerkkikristittyjä.”

Toimeksipanokommentti viipyi vähän pidempään – välillä oli ilmeisesti käyty neuvotteluja ja tehty valmisteluja – mutta vielä samana iltana klo 22.18 tuli vastaus: ”Joo. Meillä yksimielinen valmius auttaa. Pannaan huomenna toimeksi.”

Nopeaan vauhtiin pääsi pian myös moni muu seurakunta ja seurakuntayhtymäkin. Kun nopeus ei ole se sana, joka seurakunnan päätöksentekoon ja hallintoon yleensä ensimmäisenä liitetään, olen jonkin veran miettinyt, mistä tällä kertaa tällainen vauhti. Taustatekijöitä lienee ainakin kolme.

Ensinnäkin seurakunnat pääsivät alusta alkaen toimimaan hyvän yhteistyökumppanin kanssa, joka nyt kaiken lisäksi on halunnut antaa meille erikseen tunnustustakin. Omasta puolestamme sanomme: kiitos itsellenne! Työtä on tehty yhdessä samankaltaisen auttamisen etiikan innoittamana ja velvoittamana. Emme ymmärtääkseni ole kilpailleet vapaaehtoisista tai maineesta. Olletikin enemmän siitä, mihin Raamattu kristittyjä kehottaa: toinen toistemme kunnioittamisesta.

Toiseksi toimeen tarttumiseen ilman viivettä on selvästi vaikuttanut myös selvä käsitys siitä, mitä kristityn on tehtävä, kun hän näkee toisen olevan huutavassa hukassa ja tarvitsevan apua. Silloin kuuluu auttaa. Myötäeläminen ei ensin kysele ja tenttaa, vaan panee toimeksi. Moni on muistellut myös sitä, mitä Luther puhui Jumalan laista – toisin sanoen siitä, miten ihmisen tulee oikein elää. Jumalan laki on lähimmäisen tarve, Jumalan lakia ei ensisijaisesti pidä lähteä etsimään mistään kirjoitetuista teksteistä.

Viime syksynä ei tarvinnut alkaa luoda uutta auttamisen teologiaa tai ryhtyä kaapimaan diakonian perusteita. Kaikki tämä oli jo valmiina kristityn elämänmuodossa, odottamassa toimeenpanoaan.

Kolmanneksi tarvittiinkin juuri sitä, että motivaatio ja auttamisen halu löysi kanavansa. Toisaalta tämä kanava oli yhteistyö erityisesti SPRn kanssa, toisaalta taas konkreettisten tekemisen mallien löytäminen ja esteiksi kuviteltujen järjestelyjen ja lupien perkaaminen. Tästä haluan kiittää paitsi seurakuntiemme vapaaehtoisten ja työntekijöiden luovuutta myös työtovereitani tuomiokapitulissa, jotka ovat seuranneet tilannetta tarkasti alusta asti sekä pitäneet itsensä ja toiset ajan tasalla. He ovat osanneet vastata, kun on kysytty, mitä voidaan ja saadaan tehdä ja miten.

Kristillinen käsitys kaikkien yhtäläisestä ihmisarvosta perustuu aivan olennaisesti siihen, miten Jeesus ihmisiä kohtasi ja kohteli. Me olemme pääsemättömissä nasaretilaiskertomuksista. Jeesus ei tunnusta vain lapsen ja naisen tai köyhän ja vammaisen ihmisyyttä. Silmiinpistelevän usein hän tunnistaa kanssaihmiseksi myös toisuskoisen ja kansallisuudeltaan vieraan.

Meidät sitoo lähimmäisenrakkauteen niin laki kuin evankeliumi, niin yhteiskunnallinen järjestys kuin kirkkomme usko. Tästä ei voi tinkiä.