Puhe Rauman seurakunnan kirkkoherra Seppo Sattilaisen ja kappalaisten Ville Niittysen ja Kirsi Virtasen virkaanasettamisissa Rauman Pyhän Ristin kirkossa

Hyvät kristityt!

Intiassa elämäntyönsä tehnyt jesuiitta Anthony de Mello kertoo eräässä kirjasessaan tarinan, jossa piispa (kuinka ollakaan…) kohtaa kolme kalastajaa. Näistä oli lähetyssaarnaajan kastamina tullut kristittyjä, mutta heidän uskonkäsityksensä oli jäänyt jotakuinkin hämäräksi. Kalastajat kertovat rukoilevansa Jumalaa omaan tapaansa: ”Sinä olet kolme, meitä on kolme, armahda meitä.” Opillisesta hämäryydestä vähintäänkin hämmentynyt piispa ryhtyy opettamaan heille Isä meidän -rukousta. Tarina jatkuu – mutta palataanpa siihen myöhemmin.

Tämä kertomus nousi mieleeni eikä suostunut sieltä poistumaan, kun ajattelin kolmen papin, kirkkoherran ja kahden kappalaisen yhtäaikaista virkaanasettamista. Kolmen ihmisen suora rinnastus kolmiyhteiseen Jumalaan on tietenkin paitsi sinänsä vino myös jotensakin röyhkeä.

Kristillinen kirkko on kuitenkin kautta aikojen katsonut, että kun kristityt on kutsuttu kolmiyhteisen Jumalan yhteyteen, heitä kutsutaan myös ja nimenomaan sen kaltaiseen elämäntodellisuuteen, joka näyttäytyy Jumalan kolminaisuudessa. Niinpä myös tämän seurakunnan jäsenten ja pappien kutsumus on kuin onkin sellainen, jota avaa aivan olennaisesti pyhän Kolminaisuuden ihmettely, ihastelu ja mietiskely.

Käsitys Jumalasta ja käsitys ihmisestä eivät ole kaukana toisistaan; ennemminkin ne vastavuoroisesti läpäisevät toisensa.

Idän kirkkoisien ihmiskuva oli korostetun trinitaarinen, kolminaisuusperustainen. Samaan tapaan kuin Isä, Poika ja Pyhä Henki ovat yhdessä jumaluudessa vuorovaikutuksessa keskenään ja samaan tapaan kuin tämän vuorovaikutuksen nimi on rakkaus, samaan tapaan myös aidon ihmispersoonan vuorovaikutussuhde ympäristönsä kanssa on rakkautta. Ihmiset on luotu toisilleen ja toisiaan varten, rakkauteen, ystävyyteen ja kunnioitukseen.

Työyhteisössä ja työtoveruudessa tämä saattaa ennen muuta merkitä kuuntelua, avoimuutta, todesta ottamista ja arvonantoa. Läntisemmät kirkkoisät saattaisivat latinaksi lisätä, että opera ad extra sunt indivisa – Kolminaisuuden teot ulospäin, ulkomaailmaan nähden, ovat jakamattomia. Ei pidä erotella, mikä on kunkin persoonan työtä.

Niin myös silloin, kun kirkon ja seurakunnan työtä tehdään: se mitään saadaan aikaan, on yhteistä. Se on yhteisen työn tulosta, se on yhteinen saavutus ja ansio – ja jos työ ei ota menestyäkseen, myös yhteisesti kannettava harmi, yhteinen oppimisen haaste ja yhteinen uusin voimin jatkamisen paikka.

Niinpä tänään kirkkoherran virkaan asetettava Seppo Sattilainen ja kappalaisen virkaan asetettavat Ville Niittynen ja Kirsi Virtanen ovat kuin ovatkin sellaiset kolme, joitten elämää ja työtä voi ja on jopa hyvä katsoa kolmiyhteisen Jumalan todellisuuden läpi. Heidät, kukin erikseen ; heidät, kaikki yhdessä; ja heidät, yhdessä kaikkein muiden kanssa on seurakunta halunnut näihin vakinaisiin papinvirkoihin. Heihin on luotettu siinä, että he yhdessä työtä tehden tekevät meille muille tiettäväksi ja uskottavaksi, että maailma todella on sellainen kuin Pyhä Kolminaisuus osoittaa: vuorovaikutuksen, rakkauden ja ystävyyden tila.

Äkkiseltään maailma ei juuri sellaiselta näytä; juuri siksipä me tarvitsemme kolmiyhteistä Jumalaa, kristillistä kirkkoa pappeineen kaikkineen ja toinen toisiamme.

Ne samaiset kirkkoisät, joihin aiemmin viittasin, olivat sitä mieltä, että oikea suhde maailmaan on ekstaattinen. Nykyään tuossa sanassa kuullaan melkeinpä vain jonkinlainen hurmos tai jopa sekavuustila, mutta alkujaan se tarkoitti olennaisesti muutakin. Kreikan ek-stasis viittaa tilaan, jossa on itsensä ulkopuolella, jossa joku lähtee pois itsestään. Niin kuin kolmiyhteinen Jumala ei ole sulkeutunut vain Isän, Pojan ja Pyhän Hengen vuorovaikutukseen, vaan ojentautuu itsensä ulkopuolelle luomisessa ja pelastusteoissa, niin ihmiselle avataan mahdollisuus suuntautua pois itsestään.

Kun ihminen astuu itsensä ulkopuolelle ja löytää rakkaudessa toisen – olipa tuo toinen sitten toinen ihminen, kasvi, eläin tai itse Jumala – hän on elämän syvän, syvimmän merkityksen äärellä. Tai jopa syvimmän merkityksen tilassa, ek-staasissa, ihastuttavassa ja lumoavassa aitoudessa. Ei välttämättä aina mitenkään auvoisessa – itsestään ulos astuminen voi merkitä myös itsestä luopumista ja joka tapauksessa suojautuvan itseensä käpertymisen purkautumista. Sitähän itsestä ulos astuminen merkitsi itse Jumalallekin, kun Poika ”tyhjensi itsensä ja otti orjan muodon”.

Rauman kirkon alttari-ikkunan päällä on keskiaikainen seinämaalaus, joka 1800-luvun lopulla sai selittävän kuvatekstin ”Katso ihmistä”. Vaikka maalaukset kovakätisesti restauroineen Emil Nervanderin tekstitykset eräissä kirkoissa tuntuvatkin hiukan sinnepäisiltä, ehkä tuolla tosiaankin on meidän nähtävinämme orjan muodon ottanut, ihmisyyteen suostunut, Jumala, jonka maallinen ja uskonnollinen valta – nuo kaksi muuta hahmoa – ajavat tai antavat ajautua kärsimykseen ja kuolemaan.

Olen kuitenkin katsonut sitä myös toisin, itse Kolminaisuuden kokokuvana. Silloin meille kuvataankin, kuinka radikaalia on Kolminaisuuden ulospäin suuntautuva rakkaus, kuinka riipova voi olla ek-staasi – toisen puoleen kurottuminen ja elämän todellisuuteen suostuminen. Ylhäisyys ja alhaisuus, voittamattomuus ja voimattomuus, loukkaamattomuus ja haavoittuvuus ovat yhtä aikaa läsnä ja yhtä aikaa totta.

Pyhän Kolminaisuuden ihmettely ja mietiskely vie aina lopulta vaikenemiseen, mysteeriin ja epätietoisuuteenkin: yhtä vähän sanat kuin kuvatkaan eivät saa avatuksi Jumalan salaisuutta. Vaan koska salaisuus on loputon – jotkut vanhan kirkon teologit ovat olleet sitä mieltä, että taivaassakin Jumala paljastaa mysteeriään iankaikkisesti sen koskaan tyhjentymättä – siitä riittää meidän iloksemme ja innoittajaksemme aina.

De Mellon kertomuksessa piispa saa kuin saakin kalastajat oppimaan Isä meidän –rukouksen. Kun hän muutaman kuukauden päästä iltahämärissä purjehtii ohi (opetustaan hyvillään muistellen) hän näkee merellä valoa. Laiva jää odottamaan ja kolme kalastajaahan ne sieltä tulevat, merta pitkin kävellen. He pahoittelevat suuresti, että ovat unohtaneet kaiken muun paitsi alun ”Isä meidän joka olet taivaissa, pyhitetty olkoon sinun nimesi, tulkoon sinun valtakuntasi” ja pyytävät piispaa uudestaan opettamaan loput. Tuollaisen uskon edessä piispa kuitenkin itse huomaa saaneensa opetuksen. Vähä ja olennainen riittää kun on riittääkseen. Ja niinpä hän vastaa : ”Kun rukoilette, sanokaa ’Sinä olet kolme, meitä on kolme, armahda meitä.’

Kun te kolme hoidatte virkaanne Rauman seurakunnan kappalaisina ja kirkkoherrana, kun te olette kolmiyhteisen Jumalan loputtoman ja rakastavan mysteerin äärellä ja kun te ohjaatte muita ja itse ohjaudutte itsenne ulkopuolelle ekstaattisessa elämässä, muistakaa: ”Katso ihmistä.”

Pyydän nyt notaaria lukemaan virkaan asetettavien valtakirjat.