Puhe Punkalaitumen kirkkoherran Irina Kaukisen virkaanasettamisessa

Hyvät kristityt!

Huomasin vastikään, etten viime vuonna – toisin kuin kahtena edellisenä – toimittanutkaan messua Punkalaitumella. Tätä yhden vuoden välistä jäämistä paikannee, että tämä vuosi on aivan alullaan. Kauempaa katsoen messutiheys saattaisi kyllä päinvastoin näyttää omalaatuisen tiheältä. Kartalla kun Punkalaidun on ikään kuin omassa olossaan. Se on kaiken keskellä, kaikesta lyhyen matkan päässä, mutta asiaa tuntemattoman mielestä se on kaiken keskellä yksin, kaikesta matkan päässä.

Kunnan ja seurakunnan juhlajumalanpalveluksen saarnassa totesin, että yhtä aikaa kuin Punkalaidun ”pitää visusti muistissaan, mistä se onkaan tullut, se avautuu suoranaiseen maailmanlaajuisuuteen ottaessaan vieraanvaraisesti vastaan maahanmuuttajia”. Tätä seurakuntaa ja kuntaa ei aika suinkaan eikä tosiaankaan ole unohtanut. Punkalaidun on tähänastisuuden ja tulossa olevan leikkauspisteessä, tässä ja nyt.

Tällaisen seurakunnan kirkkoherraksi sinut, Irina, on kutsuttu. Tämä seurakunta on kuin kirkko tai kristinusko itse. Mehän yhtä aikaa rakennamme aiempien sukupolvien uskolle, toivolle ja rakkaudelle ja yhtäaikaisesti suuntaudumme Jumalan avaamaan ennen näkemättömään tulevaisuuteen. Tässä keskellä on meidän paikkamme, tässä me olemme, kirkkona, seurakuntana ja yksittäisinä kristittyinä. Tässä me todennamme – jos olemme todentaaksemme – sitä, mikä tekee elämästä mielekästä ja toiveikasta.

 

Jumalasta pääsemättömissä

Mikä sitten tekee? Lainaan itseäni toistamiseen: ”Siinä määrin kuin uskoo – siis luottaa Jumalaan – Punkalaidun näyttäytyy viime kädessä hyvänä ja kokemuksellisesti kodikkaana. Silloin ei kannakaan huolta itsestään, vaan tunnistaa yhä herkemmin toisten tarpeet, uusien ja vanhojen punkalaitumelaisten.” Päätän lainauksen tuohon ja sanon nyt ihan tämänkertaisesti ja itse: on todellakin olennaisesti eri asia, luottaako Jumalaan vaiko ei. Toista on uskoa ja toista olla uskomatta.

Siltä minusta ainakin näyttää, kristinuskon sisältä käsin, Jumalasta pääsemättömissä. Uskonnollista uskoa kuvataan silloin tällöin aika löysästi ja ohuesti tunnuksi siitä, että ”kaikki ei ole tässä” tai että ”on jotakin muutakin”. Jos kääntäen yritän tavoitella kokemusta tai vakaumusta, että ”tässä on kaikki” tai että ”muuta ei ole”, huomaan eron. Maailma sulkeutuu ja sen ilma käy raskaaksi hengittää. Yhdentekevyys ja merkityksettömyys alkavat nousta koloistaan.

 

Armo on vastaan juoksemista

Noin on käydäkseen jo silloin, kun tilan tuolla tavoin valtaa kaikkein epämääräisimmän ja hädin tuskin sanoiksi puettavan uskon vaihtoehto. Kristillinen Jumala-usko ei toki ole noin epämääräistä – kun sen sanavarasto kerran on runsas ja valmiit muotoilut hiottuja, me saatamme olla liiankin kärkkäitä tietämään, osaamaan, määrittelemään ja ohjaamaan. Tämän Jumala-uskon ytimessä on kuitenkin armo. Kun ”toista on uskoa ja toista olla uskomatta”, toista on säilyttää ja kokea armo ja toista hukata se niin sanastosta kuin elämäntodellisuudesta.

Punkalaitumelaiset – niin uudet kuin vanhat, niin syntyperäiset kuin kaukana syntyneet, niin pysyvät kuin väliaikaiset, niin seurakunnan jäsenet kuin toisin uskovat tai uskoa vailla olevat – tarvitsevat armoa kaikki. Armoa tarvitsevat ne, jotka sitä kaipaavat, mutta myös ne, jotka eivät sitä tunnista tarvitsevansa. Armo kun ei ole vain anteeksiantoa – vaikka usein epäilemättä juuri sitäkin. Armo on olennaisesti vastaanottamista sellaisenaan, kuulumista kyseenalaistamatta ja kunnioittamista ehtoja asettamatta. Armo on sitä mitä tuhlaajapojan isä Jeesuksen tunnetuimmassa vertauksessa osoittaa – ja tuhlaajapojan isähän on Taivaan Isä. Niin kuin hän juoksee meitä kaikkia vastaan, niin kuuluu meidän kaikkien rynnätä ottamaan toisemme armoihin.

Sinä, Irina, teet työtä kaiken keskellä, kaiken keskiössä. Seurakuntalaisesi ovat kutsuneet sinut ja työtoverisi sanoittamaan ja todellistamaan armoa. Yhdelle ihmiselle annettuna tehtävä olisi mahdoton eikä siitä yksin voi selvitä. Juuri siksi sinulla on työtoverisi ja juuri sen vuoksi sinua kannattelevat seurakuntalaistesi myötämieli ja rukous. Ja kun olet Jumalalla töissä, sinä saat työhösi myös hänen siunauksensa.