Puhe Pöytyän seurakunnan kappalaisen Irina Kaukisen virkaanasettamisessa Yläneen kirkossa

Hyvät kristityt!

On sekä seurakunnan että työntekijän juhla, kun joku saa vakinaisen viran ja kun hänet asetetaan siihen. Nyt on – ellei takuuta niin ainakin – viitteitä siitä, että nyt päästään tekemään työtä rauhassa ja pitkäjänteisesti. Nyt tutustutaan kunnolla ja jaetaan elämää, ollaan missä ollaan.

Tämä on varmasti totta, niin kuin katekismuskielellä vastaansanomattomasti todetaan ja oikein hyvä niin.

Yhtä aikaa on kuitenkin totta, että kristillinen usko sinänsä on aivan tavattoman vähän mikään yhden paikan uskonto. Siihen on lähtemättömästi kietoutunut ja siihen on purkamattomasti kutoutunut, että kun kaikki on näin, se on myös toisin. Kun me olemme tässä ja nyt, meidän mielemme on aina myös toisaalla ja tämän ajan tuolla puolen. Meidän mielemme haroo Jumalan todellisuutta ja se sysäytyy katsomaan maailmaa iankaikkisuuden näkökulmasta.

Jokainen kristitty on kahden kiintopisteen ihminen: juuri se on kristitylle tyypillistä. Hänellä on koti kummassakin, niin omassa ajassaan, omalla paikkakunnallaan ja omassa yhteiskunnassaan kuin taivaassakin, Kristuksen avaamassa Jumalan todellisuudessa.

Vaikka tällä tasapainolla onkin taipumusta heilahdella, vaikka kaksi kiintopistettä väliin muuttuu yhdeksi tai kiintopisteet katoavat kaikkineen, elämäntodellisuus ei silti muutu. Vaikka se yhtenä hetkenä olisikin sumea tai jopa pimeä, toisena se, yhtä kaikki ja perusluonteensa mukaisesti, alkaa jälleen kuultaa läpi.

Yläneläiset ja Pöytyän seurakunta saavat Irina Kaukisesta kappalaisen, jolla on kaksi näkökulmaa elämään ja työhön paitsi tuolla tavoin, sillä tavoin kuin jokaisella kristityllä on, myös oman elämänhistoriansa ja ammattitaitonsa vuoksi.

Vaikka sinut, Irina, nyt asetetaankin vakinaiseen papin virkaan, pidä vakaasti kiinni myös kanttoriudesta. Kanttori voi avata papin silmiä ja pappi avartaa kanttorin näkemystä. Samaan tapaan kuin hyvin toimivassa työyhteisössä kukin rikastuttaa toistaan omalla kokemuksellaan ja osaamisellaan yhteisen tehtävän entistä paremmaksi ja iloisemmaksi suorittamiseksi, samaan tapaan vuoropuhelu yhden ihmisen omassa mielessä voi olla aikamoinen luovuuden ja oivalluksen lähde.

Näkökulmien ja kiintopisteiden moninaisuutta kaivataan tässä ajassa ja maailmassa siksi, että sellaisenaan, ikään kuin heitteille jätettynä, ihmisen elämäntodellisuus on latistuakseen ja supistuakseen. Ellei elämällä ole horisonttia ja ellei elämällä ole läpikuultoisuutta, siinä on työlästä nähdä mieltä ja merkitystä. Ja ilman mieltä ja merkitystä elämä on, kaikkein ankeimmillaan silkkaa sielun ja ruumiin laahustamista ja raahaamista päivästä toiseen.

Irina Kaukinen on kutsuttu kappalaisen virkaan siksi, että hän – omalta osaltaan – pitäisi auki Jumalan todellisuutta, raottaisi taivaan ovea, pyyhkisi sanoillaan ja miksei musiikillakin arjen pintaa sillä tavoin puhtaaksi, että olemisen syvyys pääsisi hohtelemaan. Me tarvitsemme häntä: toivon vuoksi, elämänuskon tähden ja voidaksemme käydä tulevaisuuteen rohkeasti. Me tarvitsemme häntä, Herran tähden, armon vuoksi, Jumalan tähden!

Siksi on, kuten sanottu, sekä seurakunnan että työntekijän juhla ja syvä ilo, kun hän on saanut vakinaisen viran ja kun hänet asetetaan siihen.