Puhe Perniön uurnahautausmaan vihkiäisissä

Olemme tulleet hautausmaalle aamuvarhaisella, ensimmäisenä pääsiäisen jälkeisenä sunnuntaina. Emme ole liikkeellä yhtä varhain kuin ne naiset, joiden Raamattu kertoo lähteneen Jeesuksen haudalle, kun vielä oli pimeää. Silti me olemme samalla asialla. Me olemme kurottamassa kuoleman yli, ja meitä ajaa tähän rakkaus, toivo ja usko.

Sitä mitä naiset eivät vielä haudalle mennessään eivät tienneet, sen me jo tiedämme. Heidän sitä tietämättä oli jo koittanut meidän pelastuksemme pääsiäinen. Me olemme jälleen kerran viettäneet suurta juhlaa, jonka lämpö ja valo yhä edelleen kiertelee meissä. Se tuo meidät hautausmaalle luottavaisina ja rauhallisina, jopa iloisina.

Kun meidän kirkkomme jäsen on siunattu hautaan, ensimmäinen vaihtoehto sen jälkeen luettavaksi rukoukseksi alkaa näin: ” Pyhä Jumala. Sinä annoit ainoan Poikasi kärsiä ristinkuoleman meidän puolestamme. Hänen hautaamisellaan sinä pyhitit hautamme leposijaksi. Hänen ylösnousemisellaan sinä kukistit kuoleman ja avasit tien ikuiseen elämään. Sinun käsiisi jätämme poisnukkuneen rakkaamme.”

Kristuksen kuoleman ja ylösnousemuksen vuoksi hauta on leposija. Kristuksen kuoltua kuolema ei enää ole kristitylle päätepiste vaan kaksoispiste. Kristuksen noustua kuolleista me emme jätä rakkaitamme kuoleman kuoriin, vaan saatamme ja saattelemme heidät Jumalan käsiin. Kristittyjen siunattu hautausmaa vastaa Jumalan tekoon Kristuksessa määrätietoisen kyllän ja lausuu siihen vahvan aamenensa.

Näin tänäänkin Perniössä. Tämä hautausmaa on kristinuskovaisten ylistys elämälle ja rukous sen antajalle. Tullessamme tänne pääsiäisaamun naisten jo varhain tapaan me olemme tunnustautuneet siihen, että maailma on täynnänsä sellaista ystävyyttä ja rakkautta, jolle kuolema ei selvästikään mitään voi. Me tunnustaudumme sellaiseen uskoon ja toivoon, jonka pohja ja perustus pääsiäinen pääsiäiseltä sen kuin vahvistuu.