Puhe palkinnonjakotilaisuudessa Turussa
Piispa Kalliala ja palkintotoimikunnan pj Mika Nokelainen ojentavat kulttuuripalkinnon Tapio Koivukarille Turun tuomiokirkon sakastissa

Siellä Missä aallot murtuvat, Tapio Koivukari kirjoitti näin: ”Ei kukaan ollut maailman läpeen jäänyt, kukaan ei ollut jäänyt tänne aikaansa pidempää virumaan, mutta oma taival oli syytä pyrkiä tekemään rehdisti ja kunnollisesti. Ottaen kannettavaksi sen, mikä kannettavaksi annettiin.”

Siksipä ei olekaan mikään ihme, että nimenomaan Pyhän Henrikin säätiö on ehättänyt antamaan Koivukarille kulttuuripalkintonsa. Juuri piispa Henrikin nimeen kristinuskon tulo Suomeen liitetään – oli tämä maankolkka sitten jo kuinka kristillistynyt tahansa, kun hänet päivää vaille 860 vuotta sitten Köyliönjärven jäällä surmattiin. Kristillisen uskon ytimessä puolestaan on tämä elämä tämmöisenään. Sen voisi sanoittaa vaikka siten, että otetaan kannettavaksi se, mikä kannettavaksi annetaan ja pyritään sitten tekemään oma taival rehdisti ja kunnollisesti.

Tapio Koivukari kuvaa maailmaa tai typpilisesti kyllä paljon pienikokoisempaa elämänpiiriä läheltä ja ihmistä sellaisenaan. Ehkä juuri siksi hän kirjoittaa paljolti menneestä elämänmuodosta: ehkä onkin niin, että jos haluaa kuvata elämää ja ihmistä semmoisenaan, on lähes välttämätöntä mennä ajassa jonkin verran taaksepäin? Ellei halua konstailla, on tarttuminen siihen konstailemattomuuteen, jolle muutama vuosikymmen sitten ei vielä edes ollut vaihtoehtoa.

Konstailemattomuuteen liittyy myös selvä tarina ja seurattavissa oleva juoni. Sellaisen seuraaminen tekee ihmiselle hyvää; nykyäänhän ei ole mitenkään itsestään selvää, että kirjailija tarjoaisi lukijalleen ymmärrettävyyden iloa. Tapio Koivukarin kuvaaman ihmisen elämä tapahtuu ja elämäntarina kulkee vähäisessä kylässä tai kaupungissa, olemattomalla luodolla tai pienessä paatissa, mutta hänen kohtalonsa kytkeytyy silti valtamereen, maailmaan ja itse universumiin. Yksityisistä kohtaloista hahmottuu lenkkejä olemisen suuressa ketjussa; samaan tapaan kuin Gabriel García Márquezia ja Macondon kylää voi ymmärtää yhtä lailla Suomessa kuin Kolumbiassa, Tapio Koivukari ei ole kirjoittanut Nihtamon kylää vain Satakunnan ja Suomen vaan myös maailman kartalle.

Koivukari kuvaa ihmistensä elinympäristöä ja elämänmuotoa tarpeen tullen suorastaan kansatieteellisen tarkasti. Mutta niin kuin murre – erityisesti tietenkin Rauman – särvittää herkullisesti eikä ole mikään itsetarkoitus, niin myös noita ihmisten tekemisiä, näkemisiä, olemisia, sanomisia ja kokemisia tuodaan framille sellaisinaan sen vuoksi, että juuri niistähän elämä muodostuu. Niissähän ja niitähän eletään.

Pyhän Henrikin säätiö ei ole palkintoa myöntäessään keskittynyt vain uusimpaan Unissasaarnaaja-kirjaan. Se on pitänyt silmällä Tapio Koivukarin koko kirjailijaprofiilia, jossa olennaista on ihmisen puolella oleminen. Vaan niinpä myös Unissasaarnaajassa tulee näkyviin kattava ihmisen kunnioitus. Se ulottuu tarinan konniinkin; Koivukari ei ylipäätään demonisoi pahuutta eikä glorifioi hyvyyttä eikä jaa ihmisiä kahteen pärekoriin. Pahojaan tekevät ovat, ikävä kyllä, samanlaisia ihmisiä kuin minä tai kuka vain.

Siksi ei pidä yrittää olla toisen elämän suhteen liika viisas. Unissasaarnaajassa Hemmilän Tarmo on syystä varautunut: ”Opettajat ja papit opettivat helposti suoraan kirjan mukaan, ja helppohan heidän oli itse virkamiehen palkkaa nauttivina kehottaa toisia nöyryyteen ja uutteruuteen.” Tuota kirjan mukaan olemista ja opettamista on kautta koko Jumalan kansan historian haastanut ja kiistänyt profeetallinen ääni, joka on käskenyt ottamaan ennen kaikkea huomioon elettävän elämän ja koetun todellisuuden. Tapio Koivukari liittyy tähän ketjuun. Kun hän arkkihiippakuntamme Tuoreessa oliivipuun lehdessä vuosia sitten (3/2009) viittasi Lahden kirjailijakokouksessa käytyyn keskusteluun pyhästä, hän samalla tuli kuvanneeksi omaa asennoitumistaan: ”Toiset näkivät pyhän liikkeessä ylhäältä alas ja suuresta pieneen, toiset taas päinvastoin, alhaalta ylös. Ei liene yllätys, että jälkimmäisen ajatusmallin sisäistäneet olivat kasvaneet protestanttisissa ja varsinkin luterilaisissa maissa.”

Maailmassa siis ylipäätään otetaan kannettavaksi se, mikä kannettavaksi on annettu. Ihmisen elämä on mikä on eikä ihmisellä ole muuta tietä kuljettavanaan kuin oman elämänsä reitti. Tapio Koivukari, kuten sanottu, ei sille nenäänsä nyrpistele eikä sen tien kulkijoita halveeraa. Hänen kirjoittajanlaatuunsa ei kuulu pilkka eikä ironia, saati kyynisyys. Silloinkin, kun unissasaarnaavan tyttösen lahja jo on katoamassa epäterveen uskonnollisuuden suttuisuuteen, kun tuonpuoleisuus on jo sulkeutumassa ja kun niin metsänemännän kuin Jumalankin ääni on vaikenemassa, vielä viimeisiksi profeetallisiksi sanoikseen Tuulikki saa tarjota kaikella kunnioituksella piirretyn näkymän toiseen – ja tätä käsillä olevaa todellisempaan – todellisuuteen (s. 319):

”Sillä niin on maailma kuin utukuva rahkasuolla, jos sitä lähtee seuraamaan niin eksyy polulta ja katoaa häviöön, mutta pankaa silmänne oikealle polulle, punervalle sammaleelle, verenpunervalle, sillä sovintoverellään on Jeesus Kristus valmistanut minulle polun, joka vie elämään, vie eksytysten ja suonsilmän lomitse turvallisille tantereille, sinne missä hän ravitsee minua suloisilla ja makeilla marjoilla, jota minua lohduttavat, nimensä kunnian tähden hän armahtaa ja virvottaa minut uuteen elämään, ja eteen astuu se joka vanhurskauden miekkaa kantaa, jonka tuomio on oikea ja jolle pahan paimenen pitää teoistansa tili tekemän.”

Kiitokset niin säätiön kuin omastakin puolestani siitä, miten opetat meitä ihmisen ja elämän näkemään.