Antaa olla entiselläns vaan

Olen joskus tuumannut, mitähän lietolaiset tuumaavat siitä, millaiseen sanontaan heidän kotipaikkansa nimi on kiteytynyt. Tuumailusta huolimatta olen itsekin aika ajoin toistanut, että ”antaa olla entiselläns vaan, sanoi Liedon isäntä”. Itse asiassa viimeksi toissapäivänä ilmaisin sillä tavoin kantani erään virsitekstin muuttamisehdotukseen. Antaa olla entiselläns vaan, sanoi Liedon isäntä.

Sanontaa tuskin käytetään aivan ja ääresti vakavissaan. Siinä on hiukan anteeksipyytämisen sävyä, hieman häpeilyä vanhakantaisuudesta – mutta yhtä kaikki, vähän leikiksi lyötynä, pitäytymistä siihen mikä on. Antaa olla entiselläns vaan, jos niin on parempi. Ja kun niin voi vallan hyvin olla.

Kukin aika nimittäin yliarvioi omaa omalaatuisuuttaan ja erityisyyttään: helpoimmin se liioittelee erinomaisuuttaan siten, että se kuvittelee ja kuvaa edeltänyttä asiaintilaa kovin synkin värein. Valistusaika kerskaili edustavansa valoa – sitähän vanhahtava sana ’valistus’ tarkoittaa – pimeäksi luonnehtimansa keskiajan vastakohtana. Uuden liiton Jumalan kansalla on vastaavasti taipumusta katsella Vanhaa testamenttia hiukan nenänvarttaan pitkin. Kristillinenkin edistysusko voi olla putkinäköistä, luulopohjaista ja epätarkkaa.

Taito ottaa erehtymisen riski

Tänään meille tullaan lukemaan kertomus Ruutista ja Noomista. Katkelmasta ei käy oikein selvästi ilmi, että vain anoppi Noomi on israelilainen, kun taas miniä Ruut on mooabilainen. Kertomuksessa ei kuitenkaan puhuta vain jostakusta sentään nimeltä mainitusta mooabilaistytöstä, joka tunnustaa uskonsa Israelin Jumalaan, vaan se kertoo itsensä Daavidin isoisän äidin tarinan.

Sankarikuninkaan sukujuurissa on siis pakanakansalainen, Daavidilla on mooabilainen isomummu!

Mutta juuri tämän Vanha testamentti meille haluaa ehdoin tahdoin kertoa. Niin kuin filosofi ja semiootikko Julia Kristeva on sanonut, ”ulkomaalainen Ruut… muistuttaa lukutaidottomillekin, että jumalallinen ilmestys edellyttää usein poikkeamista, jyrkän toisenlaisuuden hyväksymistä, muukalaisuuden tunnustamista…”

Antaa olla entiselläns vaan, sanoo Liedon kirkkoherra. Jos sanoo – en tiedä. Mutta jos hän sanoo ja jos hän viittaa meidän uskonperintöömme, hän tulee viitanneeksi sellaiseen maailmaan ja sellaiseen suhtautumiseen, joka on kaikkea muuta muttei pysähtynyt, yksimuotoinen ja sisäänpäin kääntynyt.

Ruut on yksi niistä neljästä naisesta, jotka Marian ohella Jeesuksen sukuluettelossa mainitaan. Vain heidät mainitaan, heidät, joiden kaikkien taustassa tai omassa olemisessa on jotakin sellaista, joka ei kerta kaikkiaan kuulu normeja noudattavaan tavalliseen elämään eikä uskonnolliseen kunnollisuuteen varsinkaan.

Kristeva jatkaa: ”Jumalan valittuna olo maksetaan ja ansaitaan taidolla rikkoa ehdotonta tottelevaisuutta ja ottaa erehtymisen riski, mikäli erehtyminen kuuluu maailmalaajuiseen suunnitelmaan.”

Jumalan kansa ei ajattele ensimmäiseksi rajoja ja esteitä

Toisin kuin toivot, Risto, tämä ei kuitenkaan merkitse erivapauksien myöntämistä kirkkolain, kirkkojärjestyksen tai minkään muunkaan sellaisen suhteen – ei varsinkaan piispan ja tuomiokapitulin. Mutta siihen tämä yllyttää ja rohkaisee, ettei rajoja ja esteitä pidä ajatella ensimmäisenä. Ei pidä eikä saa: sikäli kun Jumalan kansa on entiselläns vaan, se on liikkeessä.

Ollessaan entisellään se ei jää jalansijoilleen, vaan seuraa pilvenpatsasta päivällä ja tulenpatsasta yöllä. Muuttumatonta ja entisenlaista ei ole mikään asiaintila, vaan Jumalan mielenlaatu ja suhtautuminen meihin Isänä, Taivaallisena Vanhimpana. Muuttumaton on – sikäli kuin se Jumalasta riippuu – hänen ja meidän välinen suhde. Se on luonteeltaan ja laadultaan entisellään: sen persoonasuhteen toinen pää on aina yhtä luotettava.

Tässä päässä horjuu niin elämänusko kuin usko ja luottamus ylipäätään. Risto, aloitat Liedon kirkkoherrana sellaisena aikana, jona ilmapiiri on kovin sakea. Hämmennys on muuttumassa ärtymykseksi, epävarmuus kuroutumassa peloksi ja huolestuneisuus vaihtumassa luovuttamiseksi. Vastakkainasettumisen aika on palaamassa ja kärkevyys nousemassa.

Kokemus yhteenkuuluvuudesta jo Suomen rajojen sisäpuolella saati laajemmin on ohentunut; tätäkö itse asiassa tarkoittaakin se jo vuosikymmeniä toistettu väite, että suurten kertomusten aika on ohi? Suurten kertomusten eri luvut ovat eriytyneet omiksi vaihtoehtoisiksi tarinoikseen, joita ei enää suostuta liittämään yhteen.

Keveämpää, toiveikkaampaa ja mielekkäämpää

Niin vaikeasti hahmotettavaa kuin maailman meno nyt onkin, kirkkoherran keskeinen tehtävä on juuri siinä: hahmottamisessa, hahmon luomisessa. Ei vain saarnoissa (vaikka toivottavasti erinomittain niissä) vaan työssäsi ylipäätään jäsennät todellisuutta, sanoitat elämää ja kuvitat merkityksiä.

Mitä osuvammin ja innostavammin kirkkoherra onnistuu omassa työyhteisössään kertomaan, keitä me olemme ja mitä me teemme ja miksi, sitä paremmin Liedon seurakunta kaikkineen elää. Mitä syvemmin itse kukin saa kiinni siitä Jumalasta, joka on entiselläns vaan, sitä keveämpää ja toiveikkaampaa ja mielekkäämpää maailmassa on olla.

Myötämielessään Jumala on muuttumaton, käänteissään taas arvaamaton ja luova, jos entiselläns on. Ja kun näin on, Jumalan kansan Liedossa sopii kirkkoherransa johdolla tässä häntä seurata.