Puhe kirkkoherra Rauno Herrasen virkaanasettamisessa Huittisissa

Kuten tiedetään, joka ei ole netissä, ei ole olemassa. Hieman vähemmän kulmikkaasti ja hyökkäävästi ilmaistuna: joka ei näyttäydy siellä, missä nyt ollaan, keskustellaan ja tavataan, on toisten tavoittamattomissa.

Kävin Huittisten seurakunnan kotisivuilla – seurakunnalla on sellaiset. Etusivu toivottaa tervetulleeksi viidellä napakalla virkkeellä, joista pysähdyin tuumaamaan erityisesti toista ja neljättä. Ne kuuluvat: ”(2.) Huittisten kirkko on seissyt paikallaan yli 500 vuotta. (4.) Seurakunta elää keskellä ihmisten arkea ja juhlaa.”

Hyvin sanottu.

Mieleen nousee se keskustelu, jota katolisessa kirkossa käytiin ennen Vatikaanin toista konsiilia ja sen aikana. Etsittiin sellaista kuvaa, joka ensisijaisesti ja muita paremmin kertoisi, mikä kirkko itse asiassa ja oikeastaan on. Tuolloin vaihtoehtoina olivat kirkko ”Kristuksen mystisenä ruumiina” ja kirkko ”vaeltavana Jumalan kansana”. Edellisestä paavi Pius XII oli parikymmentä vuotta aiemmin kirjoittanut arvovaltaisen dokumentin, mutta kirkolliskokous nosti voimakkaasti esiin, että vaeltava Jumalan kansa kirkko on.

Sanoilla ja ennen muuta käsitteillä on se hankala puoli, että ne helposti sulkevat toisiaan pois. Ne ovat olevinaan tarkkoja, tarkempia kuin ovatkaan. Kuvat puolestaan näyttävät ja viittaavat todellisuuteen usein sillä tavoin, että ne täydentävät ja rikastuttavat toinen toistaan. Kuvapuhe voi sanoa enemmän kuin tarkinkaan käsite.

Niinpä kirkko voi yhtäaikaisesti olla Kristuksen mystinen ruumis ja vaeltava Jumalan kansa. Edellisessä kuvassa korostuu Kristus-uskon ainutlaatuisuus ja se, mikä jo on valmista. Vaeltamisen kuva taas kertoo, ettemme me vielä ole perillä – ettei vielä osata, hallita eikä tiedetä. Edellinen kuva on pysähtynyt tai ainakin levossa, jälkimmäinen on liikkeessä ja jopa levottomuuden tilassa.

Huittisten kirkko on seissyt paikallaan yli 500 vuotta ja seurakunta elää keskellä ihmisten arkea ja juhlaa. Kirkko seisoo, se on vuosisatainen tai jopa puolivuosituhantinen. Mutta seurakuntana kirkko elää. Se elää arjessa ja juhlassa, se on läsnä kaikessa mikä on totta, se liikkuu siellä missä ihmisetkin. Se on – niin kuin ensimmäinen Pietarin kirje (2:5-6) sen kiinteyttä ja vakautta kuvaa – ”hengellinen rakennus”, jonka kulmakivi on Kristus. Ja yhtä aikaa – myös saman Pietarin kirjeen mukaan (2:9,11) – seurakunta on Jumalan kansa, vieraassa maassa elävä muukalaisten joukko, joka ei suinkaan ole valmis, pysyvä, täydellinen ja perillä.

Sinut, Rauno, on kutsuttu jo hyvin tuntemasi seurakunnan kirkkoherraksi aikana, jolloin tämän kaksinaisuuden muistaminen ja siinä eläminen on tavallistakin olennaisempaa. Kukin aika helposti herkeää liioittelemaan omaa erikoislaatuisuuttaan ja koettujen muutosten ainutlaatuisuutta, mutta on hyvinkin mahdollista, että myöhemmät historiankirjoittajat havaitsevat meidän olleen keskellä merkittävää murrosta.

Toisaalta mielikuva edistyksestä ja aina vain paremmasta huomisesta voi hyvin; kenestä nyt olisikaan helppo sellaisesta mielenmaisemasta luopua? Toisaalta yhä useampaa alkavat kaihertaa kysymykset siitä, miten luonto ja ympäristö voisi kaiken kasvamista kestää, miten liikenteen ja tietoliikenteen toinen toistensa lähelle tuomat ihmiset, kansat ja kulttuurit kestävät toisiaan ja miten tarttua sellaisiin kehityskulkuihin, jotka eivät edustakaan edistystä ja parempaa huomista vaan loppuun kulumista ja kuluttamista sekä synkkenevää tulevaisuutta.

Huittisten seurakunnan ei tarvitse pelastaa maailmaa eikä sinun, Rauno, sen kirkkoherrana tarvitse pelastaa edes Huittisia. Silti seurakunnan ja sen paimenen tehtävä on osoittaa juuri tässä ajassa ja paikassa, mitä perusteita meillä on toivoa, miksi on olennaista rakastaa ja kehen meidän on luottaminen. Mehän viittaamme – viittaamasta päästyämmekin – Jeesukseen ja kerromme, että hän näyttää ja todellistaa, mitä Jumalalla on ihmisiin nähden mielessään tai pikemminkin sydämellään. Ainakin hänellä on rauhan eikä tuhon ajatukset, varmaan myös vapauden eikä pakottamisen, arvon antamisen eikä nöyryyttämisen, ilon eikä synkkyyden, elämän mielen eikä elämättömän elämän merkityksettömyyden aikomukset.

Tiedät, Rauno, hyvin, kuinka äsken lainaamani profeetta Jeremian teksti rauhan ja tuhon ajatuksista jatkuu (29:11): ”Minä annan teille tulevaisuuden ja toivon.” Kirkko ei ole Jeesus Nasaretilaisen perinneyhdistys, vaan pitkää tietä eteenpäin kulkeva Jumalan kansa. Juuri sillä tavoin kuin seurakuntasi on sen suorastaan ohjelmallisesti ilmaissut: ”Huittisten kirkko on seissyt paikallaan yli 500 vuotta. Seurakunta elää keskellä ihmisten arkea ja juhlaa.”

Huittisten puolivuosituhantinen kirkko näyttää saman myös itsessään. Se on muuntunut milloin millaiseksikin ja kääntynyt milloin mihinkin suuntaan, mutta yhä vain ja aina edelleen se on sama Huittisten kirkko. Oli sen alttari missä ilmansuunnassa minä aikana olikaan, oli se pitkäkirkko tai ristikirkko, samaa elämän leipää siellä murretaan. Oli sen saarnatuoli milloin milläkin puolella kirkkoa, samalla tavoin sieltä kunakin aikana kerrotaan, miksi meillä on perusteita tulevaisuuden toivolle.

Väitin aluksi, että ”joka ei näyttäydy siellä, missä nyt ollaan, keskustellaan ja tavataan, on toisten tavoittamattomissa”. Olen lopuksikin samaa mieltä, mutta kysymys ei ole vain netistä. Ole, Huittisten seurakunta, jäsentesi ja kaikkien huittislaisten saavutettavissa, tavoitettavissa, omaksi otettavissa ja jaettavissa. Ole kansa ja rakennus, Kristuksen ruumis ja Jumalan kansa. Ole kuin kirkkorakennuksesi: Jumalan muuttumattoman armon vaikuttava merkki ja Jumalan alati muuttuvan ja kekseliään lähestymisen uutta luova kuva.