Viimeinen sana on elämällä ja valolla

Tänä sunnuntaina kirkoissa on luettu, veisattu ja saarnattu kasteen lahjasta. Kun pappi on tehnyt kastettavan kasvoihin ja rintaan ristinmerkin, hän yleensä sanoo: ”Armollinen Jumala on Poikansa Jeesuksen Kristuksen tähden vapauttanut sinut synnin, kuoleman ja pahan vallasta. Antakoon hän sinulle voimaa joka päivä kuolla pois synnistä ja elää Kristukselle. ”

Tämä on hämmentänyt ja hämmentää monia, niin seurakuntalaisia kuin myös pappeja. Kun kastettava yleensä on pieni lapsi ja kun mielet ovat yleensä täynnä hellyyttä, rakkautta ja uuden elämän ihmettä, miksi yht’äkkiä puhutaankin kuolemasta?

Papin se tietenkin kuuluu tietää ja ymmärtää ja olla liikaa hämmentymättä. Itse pääsin sisälle tähän – alun perin etenkin Paavalin suosimaan – ajatteluun hiukan odottamattomassa paikassa, Tunisissa. Kun Pohjois-Afrikka vanhan kirkon aikana oli kristinuskon vahvaa tai jopa vahvinta tukialuetta, Tunisian arkeologisessa museossa Bardossa on paljon myös kristillisiä muistoja. Vaikuttavimpana jäi mieleen ristin muotoinen kasteallas.

Kastettava astui ristin toisessa sakarassa olevia portaita alas ristiin, jättäen vanhat vaatteensa ja niiden myötä kaiken vanhan taakseen altaan reunalle. Ristissä hänet kastettiin upottamalla veteen, kuin hautaamalla. Samalla kuin hänet kastettiin Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen, häntä kutsuttiin uudella kristityn nimellä. Kun hän nousi ristin toista sakaraa myöten vedestä, hänet puettiin valkoiseen kastepukuun.

Kukaan ei voinut olla näkemättä ja kokematta, että vanha ihminen oli haudattu ja että sen sijaan oli noussut uusi. Jos on mikä tahansa kaste meillä täynnänsä hellyyttä, rakkautta ja uuden elämän ihmettä, niin oli tuolloinkin. Tuolloin viittaaminen kuolemaan ei vain varmaankaan hämmentänyt, kun oli niin selvää, että se on reitti ja tie ja että viimeinen sana on elämällä ja valolla.

Tämä siunauskappeli on ollut ja on vastakin tila, jossa saatellaan tielle ja reitille ja kohti elämää ja valoa. Viimeiselle matkalle saatettaessa mielet ovat usein kovin samaan tapaan herkistyneitä kuin elämän alkuun saatettaessa: niissä on kosolti hellyyttä ja rakkautta.

Tässä tilassa kysytään lopulta enemmän kuin mitään muuta sitä, miten on rakastettu. Päättyessään elämä pelkistyy ja siitä nousee näkyviin olennainen. Olennaisinta on rakkaus, annettu ja vastaanotettu.

Silloinkin, kun tänne kokoonnutaan saattamaan ihmistä, jonka elämästä rakkaus vain vaivoin tai tuskin lainkaan erottuu, olennaista on rakkaus. Olennaista on toisaalta se kaikille kuuluva ja kattava lähimmäisenrakkaus, joka saa katsomaan jokaista yritystä elämäksi lähtökohtaisen kunnioittavasti.

Toisaalta olennaista on se kaikille kuuluva ja kattava ihmisen rakastaminen, jota Jumala osoittaa ja jonka vääjäämättömyyden Kristus kerta kerran jälkeen elämässään näytti ja todellisti ja lopuksi kuolemassaan ja ylösnousemuksessaan osoitti. Se sellainen, josta pappi kasteen yhteydessä sanoo: ”Armollinen Jumala on Poikansa Jeesuksen Kristuksen tähden vapauttanut sinut synnin, kuoleman ja pahan vallasta.”

Viimeiselle matkalle saattamisen tilassa on aivan erityislaatuista pyhyyttä. Se viestii silkalla olemassaolollaan ja kaikella jok’ikisen loukkaamattomasta arvokkuudesta. Se on siunauksen kappeli, koska siellä tiivistyy rakkaus niin ihmisten kesken kuin ihmisten ja Jumalan välilläkin. Vaikka se täyttyy ääriään myöten myös surusta ja ikävästä, se yhtä kaikki julistaa, että syvimmiltään kaikki on hyvin.

Siksi siihen voi hyvin sovittaa ne jumalanpalvelusvirren sanat, joihin me nyt yhdymme: ”Ah siellä, Herrani, luonasi sieluni levossa autuaana saa kuulla rauhan sanaa. Saan laulaa kuninkaalle, autuuden ruhtinaalle” (200:4).