Putoamisen syleily

”Siunattu olet sinä, putoamisen syleily. Hän putoaa taivaaseen, hän putoaa valoon, eikä mikään voi häntä vahingoittaa.” Tämänkin me hetki sitten kuulimme Leonard Cohenin Armokirjan psalmista 8.

En oikein tiedä, mitä ja miksi sen jälkeen pitäisi sanoa ja puhua. Kahdessa virkkeessä kun on jo Jumala ja armo. Jumala on Putoamisen Syleily ja armon suunta on käänteinen ja kun niin on, putoava on viime kädessä turvassa. Se siitä sitten.

Sanat räpiköivät kielen vankilassa

Varsinaisesti armo mykistää ja saa vähäsanaiseksi. Mutta niin kuin hengellisen kokemuksen historiassa aina, niin ei siitä tälläkään kohdin seuraa vaikeneminen. Mitään ei – päinvastoin – yritä niin saada sanotuksi kuin mikä kieltä pakenee.

Armoa voi toki pakata myös käsitteelliseen kieleen. Tiedän joskus kymmeniä vuosia sitten aloittaneeni jonkin armo-puheen luettelemalla kaikenmaailman latinankielisiä gratioita kymmenittäin. En silloinkaan ollut sitä mieltä, että tuntemalla kaikki nämä näkökulmat ja erottelut pääsisi armosta perille saati perille armoon. Itse asiassa kaikki aakkostetut armot väliltä gratia actualis – gratia superrationalis kertovat ennen muuta sen, että vaikka terävä äly voikin viistellä armon pintaa, sen syvyyksiin se ei pääse.

Kun armon kokemuksesta on kysymys, sanat räpiköivät kielen vankilassa. Vapaaseen ilmaan niistä pääsevät vain ne, jotka puikahtavat käsitteiden verkosta. Sellaiset sanat, joita runo – vanha tai uusi, määrämittainen tai mitaton – suosii. Siis sellaiset, jotka vapauttavat todellisuuksia viittautuneisuutensa mykkyydestä. Tai tietoisuuksia tajuttomuuden rajamailla pidättelevästä hapenpuutteesta.

Armokirjan numeron 7 alla Cohen pyytää: ”Oi hengitykseni hallitsija, luo ihminen sierainteni ympärille ja vie sydämeni kohti nimesi välttämättömyyttä. Luo minut uudelleen puhekykyiseksi ja aukaise suuni ylistämään sinua.”

Eikö vain olekin jo mennyt aika hämäräksi, vaikka vastahan me aloitimme? Tällaiseen sanarisukkoon on kuitenkin mentävä, jos mielii päästä armoon nähden kosketusetäisyydelle. Armo kaihtaa aukeita paikkoja, kirkasta valoa ja tasaista pohjaa. Se tekee sen etenkin siksi, että – kuten sanottu – sen suunta on käänteinen.

Painovoima ja armo

Toisen maailmansodan aikana nuori juutalainen mystikko ja filosofi Simone Weil näännytti itsensä nälkään silkasta solidaarisuudesta kärsiviä kohtaan. Juuri tällainen äärimmäisyysihminen on omiaan kertomaan meille äärimmäisiä kartteleville, mistä tässä maailmassa onkaan kysymys. Hänen muistiinpanoistaan on koottu lyhyistä lausahduksista ja katkelmista rakentuva kirja Painovoima ja armo; sen mukaan ”luomakunnan muodostaa painovoimasta johtuva putousliike, armon nouseva liike ja toiseen potenssiin korotetun armon putousliike”.

Ensiksi armo näyttää kohoavan ja kohottavan ja niin se varmaan tekeekin. Mutta kun se neliöidään, kun se kohoaa potenssiin, se syöksyy. Vissiin siksi körttikansa kokoontuu viikonloppuna Sotkamoon, että se luottaa Paavo Ruotsalaisen tienneen mistä suunnasta armoa on etsiminen: lattianraosta. Sitä sopii kaivaa kolosta, alhaalta, reiästä. Sinne se on potensoitunut. Kun lattianraoksettomassa kaupunkiasunnossa seuraa pölypunkkeja tai sokeritoukkia, alkaa suuntautua oikein.

Armo ei ole söpöä eikä somaa. Se ei vastaa mihinkään elämää ja kuolemaa vähäisempään. Se ei sulostuta eikä mausta. ”Armo on putousliikkeen laki”, Weil jatkaa.

Sen vuoksi, kun armon kirjoittaa runoon tai saa runon kirjoittamisen armon, sana ’armo’ ei aina ollenkaan ole tarpeen. Jollei varmasti niin edes varmimmin sen tavoittaa, kun syöksyy alas. Niin kuin vaikka János Pilinszky.

Helvetin ensimmäinen, toinen,
kolmas, neljäs piiri,
sitten viides, kuudes
ja vihdoin viimeinen.

Olen kotona.
Salli minun levähtää,
käpertyä lopultakin uneen,
sinähän olet täälläkin läsnä.

Alemmas kuin Helvetin seitsemäs piiri – se on tämän runon nimi – ei pääse. Samaan suuntaan hissi vei, kun herättäjäjuhlat kolme vuotta sitten pidettiin Isossakyrössä. Niiden tunnus oli Silmäisi, eteen Jeesus. Se on katkelma Lars Stenbäckin lyhkäisestä virrestä, joka viimeisessä värssyssään päättyy näin:

Silmiisi katson, Jeesus.
Jos tuomionkin kuulisin,
katsoisin hyljättynäkin
silmiisi helliin, Jeesus.

Helvettiin suostuminen

Pilinzskyn ja Stenbäckin kuvaama hengellinen kokemus on äärimmäinen, ja se on vanha. Vanhastaan sitä on nimitetty suostumiseksi helvettiin, resignatio ad infernum. Tuon kaltaisten runojen kirjoittamista voisi pitää sananmukaisesti leikkinä tulella, mutta leikki niistä on kaukana. Onpahan sitä vastoin läsnä tosi vakaumus, ettei armolla ja sen ulottuvuudella ole mitään alarajaa. Jos kaikki elämässä menee päin helvettiä niin sinne menee sitten armokin.

Se kun on läsnäoloa. Myötäelämistä. Kanssaolemista. Katseidenvaihtamista. ”Sinähän olet täälläkin läsnä”; ”Silmiisi katson, Jeesus”.

Se mikä armosta niin ihmeellistä ja sen myötä niin olennaista tekee, on sen suunta, sen laatu ja sen liike. Se siis laskeutuu – toisessa potenssissaan semminkin – alas alarajatta. Se on sen suunta. Se on Armahtajan läsnäoloa. Se on sen laatu. Ja se tapahtuu eikä ole. Semmoinen on sen liike.

Se tapahtuu eikä ole: tuo Stenbäckin virsi oli edellisissä Siionin virsissä osastossa Armon ikävöimisestä. Armo ei ole asiantila joka ymmärretään, se ei ole totuus joka omaksutaan tai opinkappale joka tunnustetaan. Armo on läsnäolo jota janotaan, se on katse jota ikävöidään, se on Jumala jota nälitään.

Kun näin on, armo on aina – ensimmäisessäkin potenssissaan, kohottavana, leijuttavana ja ylentävänä – jysähtävää ja rävähtävää. Se on perustelematonta ja rakentelematonta, se ei kysely mahtumistaan ja pakahduttaa juuri sen vuoksi. Kun se kerran on täyttää koko taivaan ja helvetin välin, se on tässä keskellä aivan hallitsematon ja hyvä niin. Hyvä niin, sillä haltuun otettu armo on korkeintaan armon halpa piraattikopio, mutta luultavimmin ei armoa ensinkään.

Älä salli pirujen äläkä piispojen rehennellä

Herännäisyyden varhaisvaiheiden psykohistoriankin kirjoittanut Juha Siltala on toisessa yhteydessä tullut todenneeksi, että tiedostamattoman minuuden tunnistaminen koetaan armona. Tämä tiivistys saattaa tajuamaan armon alarajattomuutta, armon läsnäoloisuutta ja armon tapahtumista. Armo on sellainen toisen katse, joka ulottuu niihin syvyyksiini, joita luotaamaan minusta ei itsestänikään ole ollut. Se on katse, joka tunnistaa sen, mitä syvimmiltäni olen. Se on katse, jonka katsoja ei tunnistustaan säikähdä tai kauhistu eikä näkemäänsä tympäänny, vaan jää ja on läsnä. Ja jos oikein katsoo, on kuin viihtyisi ja hymyilisi.

Kun näin on käydäkseen, se koetaan armona. Eikä suotta, koska se on armoa. Noin meitä katsoo Kristus ja tuolla lailla katsovan hän meidän haluaa, sikäli kuin me pyrimme hänen seuraansa ja seuraajikseen ja siis hänen näköpiiriinsä. ”Sen vallan on Jumala ihmislapsille antanut, että he voivat päästää toisensa kaikkiin niihin taivaisiin, joita on”, kirjoitti aikoinaan Leo Iikka Vuotila.

Käsitteellistämistä ja järjestelyä armo pakenee kuin pakeneekin. Se kielellistyykin epäluuloisesti ja katkelmallisesti ja antaa myöten vain runoilijoille ja mystikoille, jotka usein ovat sama asia. Turhaan ei Leonard Cohen (Armokirja 7) pyydä: ”Äläkä salli pirujen rehennellä armollasi” – varjele meitä sotkeutumasta perkeleen petoksiin ja juoniin, joista pahimpia olisivat yritykset selitellä itseään armoihin.

Älä salli piispojenkaan rehennellä. Älä salli niiden retostella armon alhaisuudella ja keikaroida sen käänteisyydellä. Ja kun ne ovat uponneimmillaan itse-mielestänsä-viisauksiinsa, hulmauta niiden ylitse se raikkaus, välke, lämpö ja kepeys, jota Kristuksen läheisyys säkenöi ja josta me käytämme suloista sanaa ’armo’. Pudota taivaaseen, pudota valoon.

Armo jättää meidät ymmälle, mutta väliäkö sillä, kun se vain on. Georges Bernanos päättää Maalaispapin päiväkirjan: ”Sitten hän sanoi selvästi, joskin hyvin hitaasti sanat, jotka varmasti toistan aivan täsmälleen: – Mitä siitä. Kaikki on armoa.”