Puhe Hiroshima-illassa Helsingissä
Aiemmin tänä kesänä käteeni sattui isäni hyllystä kirja, jossa oli omistuskirjoitus äidilleni. Äiti oli vielä tuolloin nimeltään Ulla Ruuskanen ja allekirjoittaja Vellamo Ruuskanen. Vaikka sukulaisuudesta ei ollut eikä ole mitään tietoa, heitä toki yhdisti nimi. Ja vielä enemmän se, että äitini oli sairaanhoitaja ja kirjan lahjoittaja potilas samalla osastolla.

Allekirjoitus ei kuitenkaan ollut omakätinen. Kahdesta syystä: ensiksikin Vellamo Ruuskanen oli 2½-vuotias eikä siis osannut kirjoittaa. Toiseksi hän oli tuolloin jo kuollut. Vellamo ja kolme muuta aivokalvontulehdusta sairastunutta lasta kuolivat Helsingin ensimmäisessä suurpommituksessa päivälleen 1½ vuotta ennen kuin Hiroshimaan pudotettiin ensimmäinen ydinpommi.

Helsingistä ei tullut nimeä niiden paikkakuntien listaan, joiden nimi on yhä vain ja aina itkunsekainen, ahdistuksentäyteinen tai jopa tuskanhuuto. Helsingin kolmessa suurpommituksessa ei kuollut sen enempää kuin noin 150 ihmistä. Jokaisella oli kuitenkin nimi. Jokaisella oli oma elämä, kellä missäkin vaiheessa. Jokainen oli ihminen, jonka elämän katkaisi ihmisten keskinäinen väkivalta.

Nimi ja elämä on ollut myös jokaisella niistä kymmenistätuhansista hiroshimalaisista, joiden kuolema ja kärsimys antaa heidän kotikaupunkinsa nimelle kaiun sellaisen, jota ei millään muulla paikalla ole. Ehkä Hiroshima! pitäisi aina kirjoittaa huutomerkin kanssa: se varoittaa ottamasta enää yhtään askelta sillä tiellä, jolla kahtakaan askelta – toista Nagasakiin – ei olisi pitänyt ottaa. Silloin otettiin käyttöön väline, jolla voidaan lopullisesti, kattavasti ja täysin tuhota se inhimillinen elämä, jota äärimmäisellä väkivallalla yritetään puolustaa tai ollaan puolustavinaan. Juuri siksi ydinaseita ei ole sen koommin käytetty. Olemme kummallisessa umpikujassa, tavallaan turvallisessa, mutta tavallaan mitä turvattomimmassa: tuhon uhka suojaa tuholta.

Hiroshiman! oikeinkirjoitus pysyvän huutomerkin kanssa ei kuitenkaan tarkoita sitä, että ydinaseeton maailma olisi jotenkin erityisen soma. Tokion pommitus kolme kuukautta ennen Hiroshimaa tappoi 100.000, heinäkuussa 1943 Hampurissa ja helmikuussa 1945 Dresdenissä kuoli yhtä moni kuin Hiroshimassakin. Saksan pommitukset katkaisivat kaikkiaan 75.000 alle 14 vuotta kestänyttä elämää. Eikä liene tarpeen muistuttaa, mitä maanpinnan tasolla on tehty, jotta sellaisten paikkakuntien kuin Auschwitz, Nanking, Solovetsk tai vaikkapa Srebrenica nimiin on sulloutunut kauhua, inhoa, surua, häpeää koskaan tyhjentymättömät määrät.

Kaikki nuo nimet Hiroshima! tänään aivan ensimmäisenä – ja luvuton joukko ääneen lausumattomia – huutavat: ei enää! ei koskaan enää! Tästä ei voi olla kuin yhtä mieltä. Vaan miten siihen voi vaikuttaa: juuri mitään tärkeämpää vaikuttamista on vaikea keksiä?

Ainakin kolmella tavalla. Ensinnäkin siten kuin tänään: pitämällä muiston elävänä, olemalla unohtamatta. Kertaamalla yhä uudestaan, mitä tapahtuikaan ja minkä takia. Suostumalla katsomaan ihmisen ihmiselle tuottamaa kärsimystä ja kuolemaa sellaisena kuin se on, kaikessa vastenmielisyydessään, kuvottavuudessaan ja kurjuudessaan. Realismi puhuu ja realismi puree: tällaista on ollut, tällaista voi olla: siispä tällaista ei saa olla!

Toiseksi on vastustettava kaikkea sellaista ajattelua, puhetta ja toimintaa, jossa jotkut toiset ovat vähempiarvoisia tai arvottomia, pelkkiä kohteita tai numeroita, nimettömiä ja kasvottomia – saati sitten vihollisia. Ainakin kaikki ne, jotka sanovat Jumalansa edessä ’Isä meidän’, ovat näin sanoessaan sitoutuneet sulkemaan sisään eikä ulos. Se ’me’, josta tässä on puhe, ei ole jokin maailmasta eristäytynyt jumalallinen perhe, vaan koko maailma.

Jos Fransiskus Assisilaisen Aurinkolaulun hengessä kokee koko luomakunnan tihkuvan sisaruutta ja veljeyttä, ei yksinkertaisesti pysty näkemään lajitovereitaankaan muina kuin ’meinä’: ’Ylistäkööt sinua, Herrani, veli tuuli ja ilma ja pilvi ja sees ja säät kaikki,  joilla luotujasi pidät yllä. Ylistäköön sinua, Herrani, sisar äitimme maa, joka meitä ravitsee ja hallitsee ja kantaa kaiket hedelmät ja kirjavat kukat ja yrtit.’ Kun me on vähintään maapallon kokoinen ellei suorastaan universaalinen, kun meihin kuuluu koko luonto, Isä meidän -rukouksen rukoilija vieraannuttaa itseään jatkuvasti viholliskuvista ja halveksunnasta. Hän harjaannuttaa itseään ja kanssarukoilijoitaan kaikenkattavaan myötätuntoon ja elämän kunnioittamiseen. – Muitakin tapoja tukea ja rakentaa yhteenkuuluvuutta epäilemättä on, mutta tämän – tehokkaan ja toimivan -minä tunnen.

Kolmanneksi hiroshimojen! uusiutumista voi ja pitää vastustaa kansainvälisellä ja yhteiskunnallisella oikeudenmukaisuudella – erityisesti juuri siksi, mitä äsken sanoin: siksi, että me olemme kaikki osa kaiken kattavaa meitä. Profeetoista vanhimman, Aamoksen, huuto kaikuu yhä (5,24): ’Oikeus virratkoon kuin vesi ja vanhurskaus kuin ehtymätön puro!’ Mikään ei sytytä sotaa eikä kapinaa yhtä varmasti kuin kokemus vääryydestä ja epäoikeudenmukaisuudesta – saati sellaisesta kurjuudesta, jota ei voi kestää, joka näännyttää ja vie hengen. Tie Hiroshimasta! pois päin vie sinne, missä maailma on meidän eikä sellaisten minujen, jotka nielevät ihmisiä ja luontoa oman ahneutensa kitaan.

Tähän päästyäni en silti voi väittää tietäväni, miten täsmälleen näillä tavoin olisi saavutetu se asiantila, että Vellamo Ruuskanen loppukuusta hyvillä mielin ja antoisaa elämäänsä muistellen viettäisikin 71-vuotispäiväänsä ja millä tavoin täsmälleen menneiden katastrofien muistaminen, kokemus kaiken kattavasta meistä ja kansainvälinen oikeudenmukaisuus olisi estänyt ydinpommin pudottamiseen Hiroshimaan.

Siitä huolimatta kieltäydyn unohtamasta. Jatkan isämeitäni rukoilemista ja koetan heristää kovia korviani Aamokselle.