Puhe Euran seurakunnan kirkkoherra Jukka Kemppaisen ja kappalainen Markku Järviön virkaanasettamisissa Euran kirkossa

Kun Suomeen 1800-luvun lopulla alettiin rakentaa rautatieverkostoa, muuan pitkään samaa seurakuntaa palvellut kappalainen totesi: ”En minä rautatiestä pidä, ihmiset alkavat liiaksi kulkea paikasta toiseen.” Kanta oli niin perustavanlaatuinen, että rautateiden vastustus muistettiin mainita vielä sanomalehtien muistokirjoituksissakin, tähän tapaan: ” Nykyaikaiset edistyspyrinnöt eivät hänestä, luonnollista kyllä, liittolaista saaneet. Niinpä sanotaan hänelle käyneen enemmän vaivaksi kuin miellyttäneen rautatien läheisyys, puhkuvine vetureineen” (Pohjalainen 21.1.1890).

Oikeassahan isänisäni isänisä – sillä hänestä on kysymys ja siksi tarinan tunnen – oli. Ensin (ja pitkään) rautatie, sitten yhä kasvava autoliikenne ja vihdoin koko maapallon ympäri kutoutuva lentoliikenne ovat perusteellisesti ja peruuttamattomasti muuttaneet kokemuksen paikasta ja tilasta. Aina kun on jossain, on jo mahdollisesti muualla, menossa ja liikkeellä. Ja niin kuin liikenne ei olisi tähän riittänyt, tietoliikenne on vienyt loputkin ajasta, paikasta ja tilasta.

Tätä ei voi olla ajattelematta, kun Jukka Kemppainen asetetaan Euran seurakunnan kirkkoherran virkaan ja kun Markku Järviö asetetaan saman seurakunnan kappalaiseksi. Kumpaisestakaan teistä ei voida sanoa niin kuin esivanhemmastani toisessa muistokirjoituksessa: ”Hän oli niitä miehiä, jotka tyytyen yhdessä paikassa, totutuissa oloissa elämään ja toimimaan, ei halunnut pyrkiä paikasta toiseen” (Aamulehti 19.1.1890). Olette lähteneet ja palanneet, kulkeneet pois ja takaisin – kuin junan vieminä. Koska aika on sellainen. Kun elämä nyt vain on tällaista.

Euran seurakunta on harvinaisella tavalla uudistanut kutsunsa teille, halunnut teidät jälleen ja edelleen papeikseen. Vakinaisiin virkoihin, sitä varmaan nyt hiukan tavallista enemmän painottaen… Mutta samaan aikaan sen tunnistaen ja tunnustaen, ettei kirkko suinkaan ole kaiken muutoksen ja liikkeen tuolla puolen. Sillä ei ole omaa maailmanjärjestystä, se on tässä maailmassa vaikkei maailmasta olekaan. Pappeineen päivineen se elää omassa ajassaan ja niin sen pitääkin: myös mainittu 1800-luvun kirkonmies lähti kuin lähtikin radanrakentajien työjunan kyytiin valkoinen tukka tuulessa hulmuten, matkusti arkkipiispan kanssa tiettävästi ainakin yhden asemavälin ja ilmaantui pappilan kuistille iltajunaa katsomaan niin tarkasti, että matkustajat tarkistivat kellonsakin sen mukaan.

Uskollisin kirkko on, kun se on liikkeellä, niin kuin Jumalan kansa Abrahamista alkaen on ollut. Tehtävänsä pappi täyttää uskollisesti silloin, kun hän jakaa saman elämäntodellisuuden kuin seurakuntansakin. Silloinkin, kun hänen tiensä eivät vie suoraan eteenpäin, vaan loppuvat kesken tai kiertyvät takaisin. Vaeltava Jumalan kansa kun on tottunut juuri tuollaisiin teihin ja polkuihin. Leveisiin ja kapeisiin, siloisiin ja muhkuraisiin, suoriin ja mutkaisiin; kaikenlaisiin. Ei ole pahitteeksi, että pappikin on kaivannut jonnekin taivaan- tai edes metsänrannan taa, että hän on joutunut tuumaamaan paikkaansa elämässä, työssä, maailmassa ja kirkossa. Ei ole ollenkaan pahitteeksi, että hän pystyy itsensä kautta kokemaan, kokeilemaan ja koettelemaan, miksiköhän vaeltava kansa on kirkon perustavanlaatuisin alkukuva.

Kristityn vaellus, erikseen ja yhdessä, ei ole mitään päämäärättä häälyvää liikettä. Sillä on suunta. Suunta suuntautuu lopulta kohti taivasta, Jumalan kohtaamista kasvoista kasvoihin. Mutta sitä ennen liikkeen suunta on toisen ihmisen luo. Tällä hetkellä varmaankin erityisesti sellaisen, joka ei enää jaksa ”nykyaikaisia edistyspyrintöjä”, jolle muutos ei enää ole lupaus, joka ei tahdo jaksaa muuttua ja jonka elämäniloa muutokset ovat leikanneet. Kukaan joka tällöin lupaa muuttumatonta maailmaa, ei voi lupaustaan lunastaa; ei pappikaan. Mutta sen papin puheilla on katetta, joka lupaa muuttuvan maailman keskelle Jumalan muuttumattoman mielenkiinnon, myötämielen ja jopa läsnäolon.

Jeesus sanoi Pietarille: ”Kun olet palannut takaisin, vahvista veljiäsi” (Lk 22, 32). Kun olette nyt palanneet takaisin, vahvistakaa kristisisarianne ja –veljiänne luottamuksessa siihen, mikä ei muutu. Se ei ole tämä maailma ja sen muoto, ei tämä seurakunta ja sen organisaatio, eivät tämän paikkakunnan papit ja muut työntekijät. Se on liikkeelle – seuraamaan – kutsuvan Kristuksen täysin vääjäämätön myötätunto ja ystävyys.