Puhe eduskunnan varapuhemies Anssi Joutsenlahden syntymäpäiväseuroissa Kankaanpäässä

Euroopan neuvosto järjesti viime viikolla Jerevanissa vuosittaisen konferenssinsa kulttuurien välisen dialogin uskonnollisesta ulottuvuudesta. Kun teemana oli ”Uskonnonvapaus nykypäivän maailmassa – haasteita ja takuita”, päädyin omassa puheenvuorossani nostamaan esiin kaksi teemaa.

Ensinnäkin sen, että meillä on lähitulevaisuudessa entistä kovempi haaste ymmärtää ja suvaita erilaisia uskonnollisia vakaumuksia – ja jopa pyrkiä niiden kesken jonkinlaiseen ”sovitettuun erilaisuuteen”. Ja toiseksi sen, että kaupallisuuden ja talouden paine on vaikuttanut osaan mediasta siten, että sen tapa käsitellä uskontoja ja maailmankatsomuksia on kovin draamahakuinen ja pinnallinen ja sillä tavoin vastakohtaisuuksia ruokkiva.

Jätän tuon toisen aiheen vain maininnan varaan. Vaan miksikö minusta tuntuu, että rauhallisen keskustelun ja asiallisen kohtaamisen tarve on tulevaisuudessa – jopa lähitulevaisuudessa – entistä polttavampi?

Ennen kaikkea sen vuoksi, ettei maailma ollenkaan näytä olevan menossa parempia aikoja kohti. Ja kun niin on, melkeinpä mitkä tahansa ryhmäidentiteetit, olivat ne sitten kansallisia, kielellisiä, uskonnollisia tai muuten vain kulttuurisia, ovat alttiita kärjistymään. Asiat pelkistyvät mustavalkoisiksi ja niiden huonoon tilaan ovat syyllisiä nuo toiset. Jos oikein huonosti käy, ensin kiristyvät mielet ja sitten kielenkäyttö ja lopulta menee yhteiskuntarauha.

Kun yksinkertaisia ratkaisuja ei ole

Professori Alf Rehn julkaisi eilen kolumnin, jonka otsikko oli ”Monimutkaiset ongelmat mutta yksinkertaiset ratkaisut”. Tähän tapaanhan jokainen meistä on vähintään kuulut puhuttavan ja joskus vaikka itsekin puhunut: ”Kyllähän tyhmempikin ymmärtää, että eläkeikää on pakko nostaa. Kyllähän tyhmempikin ymmärtää, että minimipalkka on ihan tyhmä idea. Kyllähän jokainen olisi voinut johtaa Suomea paremmin kuin nyt. Kyllähän kuka tahansa tajuaa miten maahanmuuttopolitiikkaa tulisi oikeasti hoitaa. Verotuksesta nyt puhumattakaan. Kyllähän kaikki tietävät…”

Kuten Rehn huomauttaa, tämän ajan kysymykset ovat kuitenkin yhä useammin tyyppiä ”wicked problems”, sillä lailla ilkeitä, ettei niihin ole selkeitä ja simppeleitä ratkaisuja.

Tässä monimutkaisessa ja hankalassa maailmassa päivänsankari on valinnut sellaisen tien, jolla hän on asettanut silmämääräkseen muutoksen jalkoihin joutuneiden puolustamisen. Vaikka olisikin totta, että valoisa tulevaisuus edellyttää nykyisyydessä myös ”luovaa tuhoa”, asiassa on se mutta, että tuhosta ja sen alle jäämisestä voi sen tullen olla aina varma, kun taas luovuus on paljon epävarmempi lupaus ja saattaa kohdistua ihan muualle.

Kristillinen usko ei kerro, mitkä yhteiskunnalliset ratkaisut ovat parhaat eikä se osoita suoraan mihinkään poliittiseen puolueeseen tai vaihtoehtoon. Mutta sen se tekee – tai sitä se vaatii – että etusijalla ovat ne jotka eniten tarvitsevat, ne jotka ovat uhanalaisimpia ja ne jotka muutoksista pahimmin kärsivät. Se edellyttää tätä silloinkin – tai nimenomaan silloin – kun etusijalle olisi pantava jotkut muut kuin ne joihin ensisijaisesti kokee kuuluvansa. Nuo toiset; ”rakastakaa vihamiehiänne ja rukoilkaa vainoojienne puolesta, jotta olisitte taivaallisen Isänne lapsia” (Matt 5, 44).

Kristillinen usko ei ole ensisijaisesti oppijärjestelmä

Kristillinen usko ei suoraan käänny politiikaksi, mutta haastaa jokaista kristittyä vaikuttamaan yhteiskunnassa toisten hyvän, uskonnollisella kielellä lähimmäisenrakkauden, edistämiseksi. Kristillinen usko ei aja ajatusten eikä toiminnan yksinkertaisuutta ja mustavalkoisten viholliskuvien synnyttämistä se kutsuu synniksi. Mutta kristillisen uskon ytimessä on silti suuri yksinkertaisuus. Siitä muistuttaa myös tämä päivä, joka alkujaan ei ollut kenenkään nimipäivä, vaan pyhän ristin päivä tai ristin ylentämisen juhla.

Kristillinen usko on ennen muuta Kristus-uskoa. Se ei ensisijaisesti ole oppijärjestelmä tai uskonto nimeltä ”kristinusko”, vaan luottamusta Kristukseen ja hakeutumista hänen seuraansa. Siihen liittyy paitsi luottamus Kristuksen vääjäämättömään haluun olla avuksi ja läsnä myös kokemus siitä, että itse, uskoksi nimitetyn vuorovaikutussuhteen toisena osapuolena, on jatkuvassa jännitteessä ja jopa ristiriidassa. Yhtä aikaa kaipaa ja yhtä aikaa vetäytyy, yhtä aikaa liikkuu ja yhtä aikaa juuttuu, yhtä aikaa tahtoo ja ei tahdo. Ja koko ajan, yhtä kaikki, silti on Herrastaan pääsemättömissä ja Jumalaansa sidottu.

Kristuksen seuraamisen yksinkertainen elämänasenne

En tiedä, miten päivänsankari on tätä elämän varrella tottunut sanoittamaan ja veisaamaan, mutta se mitä nyt itse tarkoitan, on samaa kuin minkä Anders Odhelius on kirjoittanut virreksi 359 tai Siionin virreksi 80 näin: ”Vaivaisten turva ainoa, sä kutsut syntisiä ja luokses pyydät kaikkia työn alla nääntyviä. Sä särjettyjä virvoitat ja raskautettuja, leposi heille lahjoitat ja autat vaivattuja.”

Tämä yksinkertainen elämänasenne tai elämänmuoto, Kristuksen seuraaminen ja Jumalan kasvojen etsiminen, saa lukemattomia erilaisia muotoja eri aikoina ja eri kulttuureissa, vastaavasti kuin eri kohdissa meidän itse kunkin elämänkulkua. Sen suosittamisessa ja näkyväksi tekemisessä ei ole pakkoa eikä yksimuotoisuuden painetta; siinä on kysymys sen hengellisen hyvän ja elämänuskon mahdollistamisesta myös muille, mikä itselle on tehnyt olemassaolosta niin rikkaan, hyvän ja syvän. Tämän vuoksi päivänsankari on halunnut, että näiden seurojen kolehti kootaan Heränneen kansan lähetysrahastolle – luultavasti mieluummin suurempana kuin pienempänä.