Puhe Arkkipooki-palkintoa jakaessa Tarvasjoella

Hyvät tarvasjokelaiset!

Vaikka puhe yleensä aloitetaankin jollakin tämän tapaisella puhuttelulla, tällä kertaa se on tavallista harkitumpi. Kun syksyn seurakuntavaalien kampanjatunnus on ”Usko hyvän tekemiseen”, hyvät tarvasjokelaiset ovat selvästikin tehneet sen jo: uskoneet – epäilemättä myös toivoneet ja rakastaneet. Siksi me, hiippakuntavaltuuston ja tuomiokapitulin edustajat, tuomme teille tänään arkkipookin. Se jaetaan vuosittain kiertopalkintona ”tunnustuksena merkityksellisestä, ansiokkaasta ja innovatiivisesta työstä kirkon, hiippakunnan tai seurakuntien ja niiden jäsenten hyväksi”, niin kuin sen myöntämisperusteissa sanotaan.

Ensimmäistä kertaa palkinto nyt annetaan kokonaiselle seurakunnalle sen koko työstä, sen tavasta olla. Lainaan asiaa valmistellutta työryhmää ja sen työn tuloksen tuomiokapitulille esitellyttä hiippakuntadekaani Timo Tavastia: ”Taloudellisista olosuhteista huolimatta seurakunnassa tehdään monipuolisesti ja innostuneesti työtä. Seurakunta on jo pitkään ollut vähävarainen. Taloudellisten resurssien vähyys ei ole lamauttanut seurakuntaa vaan saanut luovuuden kukkimaan. Monipuolisen seurakuntatyön toteutumisen on mahdollistanut seurakuntalaisten laaja-alainen vastuunkantaminen.” Annettuaan tästä monipuolisuudesta lukuisia esimerkkejä hiippakuntadekaani jatkaa: ”Edellä kuvattu osoittaa, että Tarvasjoella monelle seurakuntalaisuus tarkoittaa osallistumisen lisäksi myös konkreettista tekemistä… Taloudellisten resurssien vähyys on Tarvasjoella osattu kääntää voimavaraksi.”

Tämä sama tarvasjokelainen yhteisellä asialla olemisen asenne kävi hyvin selvästi ilmi jo puolisentoista vuotta sitten pidetyssä piispantarkastuksessa. Erityisesti jäi mieleen kirkkoherran toteamus: ”Me olemme köyhiä vain taloudellisesti.” Tähän lyhkäiseen virkkeeseen tiivistyy tavaton määrä voimaa, tervettä itsetuntoa, toivoa ja yhteenkuuluvuutta. Siitä kannattaa ottaa muuallakin opikseen.

Samaisen piispantarkastuksen yhteydessä keskusteltiin myös siitä, ettei tarvasjokelaisesta yhteisöllisyydestä ja sen voimasta puhuttaessa pidä käyttää sanaa ’vielä’ vaan ’jo’. Paikallisidentiteetti ja kuulumisyhteisö saattavat kyllä näyttää pelkästään menneisyyden aarteilta, jotka aika on syömässä ja kuluttamassa loppuun. Ne ovat kuitenkin ennen muuta tulevaisuuden voimavaroja ja merkitykselliseksi koettavan elämän edellytyksiä. Joka väittää paikallisuuden tyystin liukenevan nettiin, tuumatkoon vain, mitä joukkuetta ja keitä urheilijoita kulloisissakin kisoissa kannattaa. Aina ne ovat ”meitä” ja ne ”me” ovat meiltä päin.

On todennäköistä, että pienet seurakunnat tulevat tulevaisuudessa olemaan jonkin laajemman kokonaisuuden osia. Tarvasjoen kohdalla on enää vain kirkossa kuuluttamatta, että se jatkaa elämäänsä ja työtään kappeliseurakuntana Liedon seurakunnan yhteydessä. On ollut hyvä seurata, kuinka hyvässä hengessä ja Tarvasjoen vahvuudet tunnistaen ja tunnustaen liittymisneuvotteluja on käyty. Liedon seurakunnassa selvästikin ymmärretään, ettei Tarvasjoki ole taakka tai kivireki, vaan lahja ja mahdollisuus. Kun monia liitoskeskusteluja leimaa voimavaroiltaan ja kooltaan suuremman halu sanella ja haluttomuus kuunnella, kun ”maksaja päättää ja määrää”, pienempi kokee nöyryytystä, ahdistusta ja arvottomuutta. Tarvasjoen kirkkoherran huolen ei ole tarvinnut keskittyä tällaisiin seikkoihin, vaan – Outi Niiniahoa ulkomuistista siteeraten: ”Kunpa niiden rahat eivät turmelisi meitä.”

Tulevaisuuden seurakunnat ovat vähävaraisempia kuin näihin aikoihin asti. Ne tulevat olemaan aiempaa vähemmän palkatun työvoiman ja entistä enemmän seurakuntalaisten yhteisen vastuun ottamisen varassa. On odotettavissa, että niiden elämän keskuksessa on totuttua enemmän kirkkorakennus ja jumalanpalvelus. Kaikessa tässä Tarvasjoen seurakunta on jo esimerkki valoisasta tulevaisuudesta eikä muistuma hyvästä menneisyydestä, josta vielä on tällainenkin jäänne. Lainaan vielä kertaalleen arkkipookipalkitsemisen perusteita: ”Tarvasjoen seurakunnassa tehtävä laaja-alainen työ on toivon merkki meidän ajassamme. Kun seurakuntalaisten toiveet kuullaan ja ne pyritään toteuttamaan yhteistyössä, seurakunnasta tulee jäsentensä näköinen.”

Viittasin alussa seurakuntavaaleihin. Kuinka ollakaan, yksi sen iskulauseista ja kutsuista on ”asetu ehdolle ja tee kirkosta näköisesi”. Ei olisi ollenkaan hullumpaa, että kirkkomme olisi enemmänkin Tarvasjoen seurakunnan näköinen ja oloinen: juuri siksikin seurakunnan työ on haluttu palkita ja nostaa esiin. Kun seurakunta on tämän näköinen, se ei myöskään peitä näkyvistä Jumalaa. Kun tämän näköisessä seurakunnassa luotetaan toinen toiseensa ja pidetään yhtä, syntyy ja syvenee kokemus siitä, mistä tällaiseenkin muuttuvan maailmaan virtaa elämän mieli ja merkitys. Jumalasta se tulee.