Herra on minun paimeneni, ei minulta mitään puutu.
Hän vie minut vihreille niityille, hän johtaa minut vetten ääreen,
siellä saan levätä.
Hän virvoittaa minun sieluni,
hän ohjaa minua oikeaa tietä nimensä kunnian tähden.
Vaikka minä kulkisin pimeässä laaksossa, en pelkäisi mitään pahaa,
sillä sinä olet minun kanssani.
Sinä suojelet minua kädelläsi, johdatat paimensauvallasi.

 

Hyvät ihmiset!

Niin kuin me tiedämme, Raamattu on täynnään kertomuksia terveydestä ja sairaudesta. Erityisesti meidän Herramme Kristus näyttää keskittyneen niihin; reformaation merkkivuoden viettämisen vastikään alettua meidän sopii muistaa sitäkin, että luterilaisen tulkinnan mukaan Raamatussa on olennaista se, mikä ”ajaa Kristusta”. Tällöin ei voi väistää sitä, että jos Jeesus jotakin piti tärkeänä ja jos hän itse jotakin harjoitti niin parantamista.

Psalmeista tutuin, tuo äsken osittain lukemani paimenpsalmi 23, ei suoraan puhu sairaudesta, terveydestä eikä parantamisesta. Minä kuulen sen kuitenkin puhuvan hoivasta ja huolenpidosta – vieläpä sellaisella tavalla, jota ei hevin ylitä. Vaikka juuri kellään ei enää olekaan mitään omakohtaista kokemusta paimenessa olossa ja vaikka kukaan meistä ei olekaan lammas, psalmi piirtää mieleen tai jopa sielunpohjaan kuvan sellaisesta tilasta, jossa ei ole syytä pelätä ja jossa tarvitse kantaa huolta. Voi jättäytyä, voi päästää irti, voi luottaa ja levätä. Olla hyvässä hoidossa.

Vihreät niityt sekä raikas, juokseva ja virvoittava vesi ovat olleet kuivassa Lähi-idässä elävien ihmisten ihanne. Ne ovat kuvanneet toisaalta runsautta ylipäätään, toisaalta jotakin sellaista, jota me nimitämme siunaukseksi. Siunaus on meihin osuvaa hyvyyttä ja kannattelua, jolla on ennemminkin lahjan kuin jonkinmoisen hankinnan luonne. Tämäkin psalmin kuva niitystä ja vedestä on meille täysin ymmärrettävä, vaikkei vesi Kokemäenjoesta tai Porin vesijohtoverkostosta niin vain lopukaan.

Joku jo ammoin unohtamani kirjailija on kertonut aikoinaan Etelä-Ranskaan tulleesta pohjoisafrikkalaisesta ryhmästä, joka oli pysähtynyt ihailemaan suihkukaivoa. Kun joukko ei kuitenkaan osoittanut mitään merkkejä matkan jatkamisesta, heitä ohjannut ranskalainen kysyi, mikseivät he jo tule. ”Me odotamme.” ”Mitä?” ”Veden loppumista.” Kun kävi ilmi, ettei vedellä ole aikomustakaan loppua, joukko teki oitis uskonnollisen johtopäätöksen: kysymys on selvästikin Jumalan hyvyydestä.

Loputtomasti virtaava virvoittava vesi onkin Jumalan hyvyyden täsmäsymboli. Se kuvaa tarkkaan osuen myös sitä inhimillistä vastuuntuntoa, reiluutta, oikeudenmukaisuutta ja myös hyvyyttä, jonka vuoksi hoiva, huolenpito ja hoito karsastavat rajauksia eivätkä ensimmäiseksi kysy, eikö jo voisi lopettaa. Paimenpsalmin viimeinen jae alkaa: ”Sinun hyvyytesi ja rakkautesi ympäröi minut kaikkina elämäni päivinä.” Psalmissa ’sinä’ viittaa Jumalaan. Häneen se viittaa myös nyt, mutta sitä hienompaa, jos se sopii myös täällä apua saavan ihmisen suuhun, kiitollisena viestinä ihmiseltä ihmiselle.

Tämänkaltaisia tiloja siunattaessa nimenomaiseen siunaukseen siirrytään useimmiten lauseella ”Jumala on antanut meille tehtävän huolehtia toinen toisestamme”. Niin me teemme nytkin.

Jumala on antanut meille tehtävän huolehtia toinen toisestamme. Siunatkoon kolmiyhteinen Jumala, Isä ja Poika ja Pyhä Henki nämä osastot ja täällä tehtävän työn ja toiminnan.