Saarna Paimion piispantarkastuksen messussa

Joh. 12: 37-43

Vaikka Jeesus oli tehnyt monia tunnustekoja ihmisten nähden, nämä eivät uskoneet häneen. Näin kävi toteen profeetta Jesajan sana:
– Herra, kuka uskoi meidän sanomamme?
Kenelle ilmaistiin Herran käsivarren voima?
He eivät voineet uskoa, sanoohan Jesaja toisessa kohden:
– Hän on sokaissut heidän silmänsä
ja paaduttanut heidän sydämensä,
jotta he eivät silmillään näkisi
eivätkä sydämellään ymmärtäisi,
jotta he eivät kääntyisi
enkä minä parantaisi heitä.
Näin Jesaja sanoi, koska oli nähnyt Kristuksen kirkkauden; juuri Kristusta hän sanoillaan tarkoitti.
Kaikesta huolimatta monet hallitusmiehistäkin uskoivat Jeesukseen. Fariseusten pelossa he eivät kuitenkaan tunnustaneet sitä, jottei heitä erotettaisi synagogasta. Ihmisten antama kunnia oli heille rakkaampi kuin Jumalan antama.

 

Silmien sunnuntai

Johanneksen evankeliumi siis sanoo – Jesajaa lainaten – että ”hän on sokaissut heidän silmänsä… jotta he eivät silmillään näkisi” ja Johanneksen ilmestys siis kehottaa: ”Osta silmävoidetta ja voitele silmäsi, niin näet.”

Nähdä vai ei? Voiko ihminen valita, että näkee tai haluaa nähdä vai päättäkö Jumala kelle näyttää sen mitä näyttää ja kelle ei näytä? Yhtä kaikki tämä ”silmieni sunnuntai” on saanut vanhan latinalaisen Oculi-nimensä tänäänkin kuullusta psalmista, jossa lauletaan (25:15): ”Minun silmäni katsovat alati Herraan, hän päästää jalkani ansasta.”

Katseen kiinnittäminen Jumalan suuntaan on sellainen kielikuva, jonka jokainen meistä välittömästi ymmärtää ja jota ei itse asiassa miksikään erityiseksi kielikuvaksi edes tunnista tai miellä. Se kuvaa uskoa ja luottamusta, siinä ilmaistaan kaipausta ja turvautumista. Mikään ei ole sen olennaisempaa kuin saada katse kantamaan perille asti, Jumalaan saakka. Sitä vastoin tuo kummallinen Jesajan lainaus hämmentää ja häiritsee jotakuinkin jokaista meistä: ”Hän on sokaissut heidän silmänsä… jotta he eivät silmillään näkisi.” Nimenomaan tuo ”jotta”: Jumalako siis on estänyt näkemästä ja sydämellä kokemasta, jotta hän pääsisi parantamasta ja ottamasta yhteyteensä?

Sellainen tietenkin on Jumalalle mahdollista: Jumalahan on kaikkivaltias. Mutta eikö Jumala ole myös hyvä? Onhan hän myös oikeudenmukainen? Ja sitä paitsi viisas ja järkevä tai miten Jumalan ylivoimaisuutta tässäkin suhteessa nyt sitten kuvaisi. Me emme ole ensimmäisiä, jotka vaivautuneina tai jopa ahdistuneina pysähtyvät kuuntelemaan noita outoja sanoja: ”jotta he eivät silmillään näkisi eivätkä sydämellään ymmärtäisi, jotta he eivät kääntyisi enkä minä parantaisi heitä”.

 

Hylkääkö Jumala?

Johanneksen evankeliumin ensimmäisistä kuulijoista ongelma ehkä oli toisaalla. Ehkä heitä kummeksutti, miten kummassa jotkut eivät uskoneet, vaikka ”Jeesus oli tehnyt monia tunnustekoja ihmisten nähden” ja vaikka hänen sanansakin olivat täynnä jumalallista voimaa ja tekoja jo itsessään. Vastausta saattoi hakea Vanhasta testamentista, jossa Jesaja ei suinkaan ole ainoa, joka päätyy selittämään itsepäistä paatumusta Jumalan kaikkivallalla. Kun israelilaiset pyrkivät pois Egyptistä eikä farao ota opikseen kymmenestäkään vitsauksesta, syynä on se, että ”Herra kovetti faraon sydämen, eikä farao suostunut päästämään israelilaisia” (2 Moos 10:27). Mutta jos tämä aikoinaan näytti faraon käytöksen hyvältä selitykseltä, meistä se sen kuin kärjistää paljon polttavampaa kysymystä: hylkääkö Jumala jotkut ihmiset noin vain ja omasta halustaan? Onko joidenkin silmien ihan turhaa ”katsoa alati Herraan” ja onko samaten aivan turha toive, että ”hän päästää jalat ansasta”?

Sellaista vastausta, joka säästäisi meidät hämmennykseltä, ei ole. Silti näyttää siltä, että vaikka kysymys olisikin Jumalan kaikkivallasta, kysymys ei ole jumalallisesta mielivallasta. Kovakorvaiset ja paatuneet eivät suinkaan ole keitä tahansa, saati itsessään oikeamielisiä tai edes neutraaleja, vaan sellaisia, jotka jo ovat olleet kapinassa Jumalaa vastaan. Joka ei ole halunnutkaan nähdä, ei nyt sitten tosiaankaan näe. Toisin on sen, jonka silmät ”katsovat alati Herraan”. Niinpä Johanneksen evankeliumi heti kiirehtiikin huomauttamaan, että ”kaikesta huolimatta monet hallitusmiehistäkin uskoivat Jeesukseen”.

 

Usko on oikein näkemistä

Silmillään näkee ja sydämellään ymmärtää. Jos paatumus on sitä, ettei silmillä näe eikä sydämellä ymmärrä, niin usko on juuri päinvastaista. Usko on oikein näkemistä ja oikea näkökulma elämään. Se on ”sydämellä ymmärtämistä”, siis myötäelävää ja hyväntahtoista suhtautumista elämän ilmiöihin ja ennen muuta muihin jumalanluomiin. Ei meille tällaista evankeliumia kuin tänään ole siksi annettu, että me loputtomasti vaivaisimme päätämme Jumalan kaikkivaltiuden ja hyvyyden suhteuttamisella toisiinsa, vaan siksi, että me hellittämättä pitäisimme huolta sydämestämme ja silmistämme. Että me kääntyisimme pois itsestämme, toisten ihmisten ja Jumalan puoleen. Jotta meidän ja muiden ihmisyys tervehtyisi.

Sydämellään ymmärtää ja silmillään näkee. Tässä ei ole kysymys kahdesta eri asiasta, vaan yhdestä ja samasta. Lainatuin lause Antoine de Saint-Exupéryn kirjassa Pikku prinssi on puhuvan ketun salaisuus: ”Ainoastaan sydämellään näkee hyvin.” Siksi jo Jesajakin limittää silmät ja sydämen vuororiveille: ”Hän on sokaissut heidän silmänsä ja paaduttanut heidän sydämensä, jotta he eivät silmillään näkisi eivätkä sydämellään ymmärtäisi.” Usko on sydämellistä ymmärrystä. Se on sydämellinen näkökulma kaikkiin ja sydämellinen näkökanta kaikkeen.

 

Näkeminen on välittämistä

Tätä varten Paimiossakin on seurakunta. Seurakunta ei ole mikään erillinen saareke, se ei ole jokin erillinen toimija. Yhteisessä paimiolaisessa elämisessä ja olemisessa sen tehtävä on pitää avoimena sellainen näkölinja, joka ulottuu Jumalaan saakka; ”minun silmäni katsovat alati Herraan”. Se on sydämellä näkemisen asialla – asianmukaisesti se elää ja toimii, kun se todellistaa, kuvaa ja sanoittaa tätä uskon ja rakkauden elämänmuotoa. Se on armon asialla – jonkin sellaisen, joka meidän sanavarastostamme hiljakseen kuluisi pois, ellei meitä olisi sitoutettu yhä uudestaan kertaamaan niitä tapahtumia ja kertomuksia, joissa Jumalan armo ihmisiin osuu.

Kaikkein arkisimmin ja yksinkertaisimmin ja tiivistetyimmin kysymys on välittämisestä. Sydämellä näkeminen tulee todeksi tai jää todellistumatta siinä, onko meille väliä sillä, miten muut voivat ja mitä heille kuuluu. Viime perjantain kuluessa nousi yhä uudelleen ja uudelleen esiin, että Paimiossa välitetään. Ei tarvitse paljoa tai ei ollenkaan pintaa raaputtaa, kun näkyviin tulee ikään kuin itsestään selvä vastuun ottaminen niistä, jotka nyt tarvitsevat tukea. Vastaansanomattomimmin tämän kokee KTO:ssa, kehitysvamma-alan tuki- ja osaamiskeskuksessa, jonka työssä myös seurakunta on vahvasti mukana. Mutta samassa hengessä käydään keskustelua, ollaan puheissa sitten kaupungin päättäjien tai järjestöjen edustajien kanssa.

Välittämisestä on kysymys. Paastonaika on edennyt jo hyvän matkaa, kolmanteen sunnuntaihinsa. Sen perusviesti on nähdä toiset eikä peilailla itseään. Sen olennainen tarkoitus on siis päästä näkemään sydämellään. Sen vuoksi meitä kutsutaan seuraamaan Kristusta, joka – jos joku – katsoi sydämellisesti ja näki toisen sellaisenaan, sydänjuuriaan myöten.

 

Sydämellä näkee hyvin

Jesajan kirjoittama ja Johanneksen lainaama katkelma, joka sai meidät ymmälle Jumalan hyvyyden ja kaikkivaltiuden suhteen, jäi vaille lopullista järkiperäistä selitystä. Kyselyymme kuitenkin vastataan – mutta tavalla, joka edellyttää sydämen ymmärrystä. Vastaus on siinä, että Kaikkivaltias luopuu kaikkivaltiudestaan ja itse Hyvyys antaa pahalle vallan itseensä. Filippiläiskirjeeseen sisältyvä hymni sanoittaa sen näin (2:6-8): ”Hänellä oli Jumalan muoto, mutta hän ei pitänyt kiinni oikeudestaan olla Jumalan vertainen vaan luopui omastaan. Hän otti orjan muodon ja tuli ihmisten kaltaiseksi. Hän eli ihmisenä ihmisten joukossa, hän alensi itsensä ja oli kuuliainen kuolemaan asti, ristinkuolemaan asti.”

Siinä, missä me emme ymmärrä, Jumala ei selitä. Sen sijaan hän alistuu meidän ymmärtämättömyyteemme, hän suostuu meidän pelisääntöihimme ja hän jättäytyy meidän käsiimme. Tämä ei puhuttele järkeä, mutta sydämellään sen ymmärtää ja ”ainoastaan sydämellään näkee hyvin”. Kun katsoo meidän tähtemme ja meidän kanssamme kärsinyttä Kristusta, tajuaa näkevänsä hyvän ja oikeudenmukaisen, mutta myös salatun Jumalan sydämen syvyyksiin.

Kun me silmillämme näemme ja sydämellämme ymmärrämme, me käännymme pois itsestämme, toisten ihmisten ja Jumalan puoleen, ja me parannumme.