Piispainkokous, Salo

Hyvät piispainkokouksen jäsenet!

Vähän toista vuotta sitten poimin facebook-kaveriltani Petri Järveläiseltä, Portaanpään opiston rehtorilta, seuraavan päivityspätkän: ‘Suomen kirkko on vähän samanlaisessa tilassa kuin Rooman kirkko ennen Vatikaani kakkosta. Kirkon tutkimuskeskuksen virkojen rahalla ja kehittämispalaverit lopettamalla pitäisi kymmeneksi vuodeksi saada porukka vaikka Turkuun pitämään hengellistä kirkolliskokousta, jonka pohjalta muotoiltaisiin asennoitumisen lähtökohtia niin opissa kuin elämässäkin.’ Vaikken täsmälleen mieltänytkään, mikä se sellainen kirkon tila on, joka vastaa katolisen kirkon tilaa 50 vuotta sitten, ja vaikken liioin ollut ihan varma, mitä ovat ‘asennoitumisen lähtökohdat’, uumoilin Järveläisen osuneen olennaisesti oikeaan.

Tämä piispainkokous antaa lausunnon kirkon ensimmäisestä tulevaisuusselonteosta, jolle on tähtäyspisteensä mukaan annettu nimi Kirkko 2020. Jos edellä mainittu ‘hengellinen kirkolliskokous’ aloittaisi oitis, sillä olisi aikaa juuri vaadittavat kymmenen vuotta. Mutta eihän se ala – olisin täydellisen tyrmistynyt, jos sellainen koskaan kokoontuisi. Siitä huolimatta tämä avaus ja ajatus on merkittävä. Toisaalta se pitää ilmeisenä, että kysymys on kirkon identiteetin ytimestä, jostakin sellaisesta, mihin käyttöön on varattu sana ‘hengellinen’. Toisaalta se tuo näkyviin sen tosiasian, että on suostuttava pitkäkestoiseen prosessiin, jos tähtäimessä ovat ‘asennoitumisen lähtökohdat’ eivätkä nopeat reaktiot – jollaisiin lähtökohtansa tunteva puolestaan parhaiten pystyy ja jollaisia totisesti tarvitaan.

Ei ole aivan sattumaa, että me olemme kokoontuneet ottamaan kantaa kirkon tulevaisuuspohdintaan juuri Saloon – se on ainakin valintaa, ehkä myös johdatusta. Salon lähimenneisyys ja nykyisyys antavat ymmärtää, mitä tulevaisuudessa ainakin on. Syvällekäypiä ja ennen muuta syvällä tuntuvia muutoksia.

Salo on tunnetusti tieto- ja viestintäteknologian keskus vertaansa vailla. Tällaisina globaalin epävarmuuden aikoina korostuu asian taloudellinen merkitys, mutta pitemmän päälle on vielä merkittävämpää, miten informaatioteknologia ylipäätään ja tietoverkot erityisesti vaikuttavat ihmisten kokemukseen elämästä, maailmasta ja kanssakäymisestä. IT-teollisuus on muokannut Salon paikkakuntana kansainväliseksi ja monikulttuuriseksi: 55.000 asukkaasta 2.500 puhuu äidinkielenään jotakin muuta kuin suomea tai ruotsia, ja maahanmuuttajia on 83 eri maasta. Itse Salokin on vallan muuta kuin entinen Salon kaupunki: vuoden 2009 alusta sen väkiluku enemmän kuin kaksinkertaistui ja pinta-ala 14-kertaistui, kun kymmenen kuntaa liittyi uudeksi Suur-Saloksi.

Kirkon ja sen tulevaisuuden kannalta ei olennaisinta se, että seurakuntarakenne mullistui, kun kokonaisesta rovastikunnasta tuli yksi uusi seurakunta – niin olennaista kuin se olikin ja niin olennaista kuin täällä on edelleenkin rakentaa hyvää toimintakulttuuria ja hioa rakenteita. Kirkon tulevaisuuden tärkein horisontti on ihmisen kokemus. Kuka minä olen ja mihin kuulun – tässä viestintäteknologian rajattomaksi avaamassa maailmassa, tässä suuressa Salossa, tällä monikulttuuristuneella ja moniuskontoistuvalla paikkakunnalla? Mihin voin luottaa ja mitä toivoa, kun niin kunnalliset kuin seurakunnallisetkin rakenteet alkavat ylittää mittakaavani ja kun ainakin elämän edellytyksiä jakeleva maailmantalous tuntuu olevan paitsi minun myös kaikkien muidenkin vaikutusmahdollisuuksien ulkopuolella?

Vanhan kirkon aikana, kristinuskon ensimmäisinä vuosisatoina, evankeliumin ytimessä olevaa sovitusta sanoitettiin monin tavoin. Myöhemmin sellaista tulkintaa, joka korostaa turmiovalloista vapautumista, on nimitetty klassiseksi; sitä edustaa myös Luther tunnetussa toisen uskonkappaleen selityksessään: ‘Minä uskon, että Jeesus Kristus… on minun Herrani, joka on lunastanut minut, kadotetun ja tuomitun ihmisen, ostanut ja voittanut vapaaksi kaikista synneistä, kuolemasta ja perkeleen vallasta…’ Paitsi yleistä armoilla oloa ja oman elämänsä vaikutusmahdollisuuksien puuttumista nykyisistä turmiovalloista ilmeisimpiä ovat tarkoituksettomuus ja merkityksettömyys. Edelleenkin voisi kysyä niin kuin viime vuosituhannen lopulla: ‘Miten löytää elämän mieli maailmassa, joka menee päin helvettiä?’

Vanhakirkollisen sovitusopin ja klassisimman kristinuskon mukaan Kristus vapauttaa kaikista elämää kahlehtivista fyysisistä ja psyykkisistä voimista. Mikä sen lupaavampaa kaikille kiusatuille, kilpailukyvyttömille, syrjäytetyille, sydämensä särkeneille, pelokkaille, yksinäistetyille ja merkityksettömyyteen heitetyille? Ja jos me suostumme – niin kuin syytä olisi – ‘hengellistä kirkolliskokousta’ vastaavaan pitkäkestoiseen uuden ymmärryksen prosessiin, voisimme ehkä pystyä välittämään, miksi juuri kivuliasta, ahdistunutta, kuolevaa ja tuskaista auttaa, kun katsoo meidän tähtemme kuollutta Jumalan Karitsaa. Miten se kantaakaan. Ja mitä ottaa pois.

Piispainkokoukselle tarjotussa lausuntoluonnoksessa todetaan – monen muun osuvan ja oivaltavan muotoilun ohella: ‘Sellaiset uskonnolliset yhteisöt menestyvät, jotka voimaannuttavat yksilöä ja joiden toiminta on merkityksellistä konkreettisen elämän kannalta. Vastaavasti irrelevantiksi uhkaa jäädä uskonnollisuus, joka keskittyy instituution jatkuvuuden takaamiseen sekä ennalta sovittujen opillisten merkitysten symboliseen ilmaisemiseen.’

Edellä hahmottelin Kristus-uskoa elämää kalvavien voimien vastapainona vain parilla vedolla – kuten todettu, ‘asennoitumisen lähtökohdat’ eivät löydy eivätkä valmistu hetkessä eivätkä tietenkään ole kenenkään yhden kristityn hallussa. ‘Hengellinen kirkolliskokous’ ei ole edes piispainkokouksen bisnes. Se on sellainen yhteinen lähestymistapa, joka tunnistaa hyvän työn ja armon liikkeen, joka ottaa havainnostaan kiinni ja joka rukoillen hakeutuu syvään ymmärrykseen siitä, mikä ja miksi tässä niin ihmeellistä ja jumalallista on.

Hyvää tehdään jo – nyt tarvitaan sellaista teologiaa, joka tukee, innostaa ja riemastuttaa, kun se löytää selityksen hyvän tekemisen hyvyydelle ja antaa varmuuden oikeilla jäljillä olemiselle. Puolestaan sellaista teologiaa, joka kertoo, miksi ei voida liikkua, reagoida eikä mennä eteenpäin, ei kaivata.  Eikä sellaisenkaan teologian aika ole, joka ei malta olla yrittämättä kaiken selittämistä kaiken aikaa. Tarvitaan sellaista, jonka pohjalta voidaan laukoa joitakin niin yksinkertaistettuja totuuksia kuin Jari Tervon tiivistelmä elämän tarkoituksesta toissaviikonlopun Iltasanomissa: ‘Elämän tarkoitus on pienten ja heikkojen auttaminen.’

‘Olkaa aina valmiit antamaan vastaus jokaiselle, joka kysyy, mihin teidän toivonne perustuu.’ Mitä kirkkaammat ‘asennoitumisen lähtökohdat’, sitä napakampi, osuvampi ja vaikuttavampi vastaus. Sitä luotettavampi kirkko. Sitä uskottavampi Jumala. Ja sitä mielekkäämpi elämä.

Tervetuloa arkkihiippakuntaan, piispainkokous.